Paasiainen

Mista sita alottaisi, ei ole koko paasiaisena paassyt nettiin…

Perjantaina kuunneltiin keittiossa Dionin kanssa musiikkitelevisiota ja kun tuli eras pussycat dollsin biisi, josta osaan sanat aloimme tanssimaan ja hoilottamaan hullun lailla. Nolostuin kovasti, kun eras mies, joka oli korjaamassa jacuzzia tuli keittioon kysymaan, missa meidan isa on (luultuaan, minuakin perheen tyttareksi). Han oli kovin huvittunut, kun jahmetyin ja laitoin kadet kasvoilleni. En toennut siita enaa ja piilouduin, kunnes mies oli lahtenyt. Chantelle sanoi taas pari paivaa sitten, etta olemme parhaat opiskelijat, jotka heilla on koskaan ollut, kun taas tansseimme Marian kanssa hontteina. Han kuulemma pitaa meista, kun olemme niin hassuja.

Perjantaina oli tosi lammin paiva ja lahdettiin sitten keskustaan kavelemaan. Hiukan huono omatunto, etta tuli shoppailtua, vaikka oli pitkaperjantai. Britit nimittain juhlivat paasiaista varsinaisesti vasta sunnuntaina, joten kaupat olivat auki. Eraassa kaupassa kuulin joidenkin nuorten naisten puhuvan ruotsia ja oli aivan pakko menna juttelemaan. Oli aika vaikea akkia vaihtaa kieli ruotsiksi, koska tahan asti on pallotellut pitkaan vain englannin ja suomen valilla. Toinen naisista kuulemma asuu Plymouthissa ja toinen oli hanen siskonsa, joka oli taalla vierailulla. Kerrottiin omista puuhistamme ja toivoteltiin hyvaa jatkoa ja paasiaista. Mukavia naisia! Kaytiin markkinoilla, jotka muistuttivat suomalaisia markkinoita muuten mutta eri kojuista tuleva ruoan hajut sekoittuivat ja saivat aikaan vastenmielisen yhdistelman. Tultuamme kaupungilta lapset olivat niin odottaneet koko paivan paluutamme, kun olimme luvanneet, etta voisimme kai kayda heidan kanssaan puistossa leikkimassa. He olivat kovin tohkeissaan ja miettivat kuumeisesti, mita laittaisivat paalleen. Liikuttavaa. Menimme taas Graveyard-puistoon, jossa leikittiin piilosta, hippaa ja kiipeiltiin puissa. Tavattiin myos Jack Russelin terrieri Bobby, jota oli onneksi taluttamassa eri henkilo kuin edellisella keskiyon kohtaamisella, jolloin leikimme piilosta. Illalla mentiin Marian, Pavelin ja Radekin kanssa ulos kaydaksemme parissa paikassa. Toiseen paikkaan, Roundaboutiin tuli myos Petr ja Katka, jotka ovat poikien tsekkiystavia. Ensimmainen kaymistamme paikoista, missa soitettiin oikeasti hyvaa musiikkia.

Lauantaina tuli Pavel kotimme kautta puolilta paivin, koska meidan oli maara menna lautalla keskustasta lahden toiselle puolen. Paiva oli taas kaunis ja lammin. Kaveltiin pitkan laiturin paahan ja lahdettiin tasapainottelemaan kiville ja oli aivan pakko kayda maistamassa Atlantin suolaista vetta. Kuljimme kukkuloista ensimmaiselle, jolla oli hieno vanha torni, missa oli tykki. Mekin aloimme sitten leikkimaan ruohosotaa ja sotkin vaihteeksi housuni, jotka alkavat kaymaan jo vahiin. Menimme kivikkoiselle rannalle katselemaan merta ja keraamaan simpukankuoria ja heittelemaan litteita kivia. Kuljimme vihreilla rinteilla meri oikealla puolellamme. Merella nakyi pitka murtaja, purjeveneita ja joitakin sotalaivoja. Pitkin kulkemaamme matkaa oli penkkeja, jotka olivat omistettuja edesmenneille ihmisille, jotka aikoinaan kavivat ihailemassa samoja maisemia. Levatessamme eraassa vaiheessa yhdella penkeista pyysimme Radekia kertomaan meille tsekiksi sadun. Alkoi unettamaan ja satu kuulosti kauniilta, vaikkei me siita mitaan ymmarretty. Kavimme Jennycliffilla kahvilla ja otin lampiman kaakaon ja raparperipiirakkaa. Kun jatkoimme matkaa, kuljimme jyrkalla rinteella, jossa oli polku ja valilla portaita. Ymparilla oli lehtipuita, mitka muistuttivat meita Taru sormusten herran vihreista lehdoista. Kaikki oli taydellista! Valilla kapealla polulla tuli vastaan ihmisia, jotka hymyilivat ja vaihtoivat kanssamme joskus muutaman sanan. Tulimme jossain valissa aitaukselle, minka takana oli kauniita tyohevosia, joita ihailimme tovin. Paatettiin kavella niin kauas, etta nakisimme puhtaan ja tyhjan horisontin. Tulimme jonkinlaiselle hylatylle tukikohdalle, mista katselimme kaukaista kylaa, suurta Plymouthia, merta ja rinteita. Lahella oli valtava muuri, jonka takana oli golf-kentta, jota kohti lahdimme kulkemaan. Marian jalkoja sarki ja paatimme lahtea takaisin. Ajattelimme ylittaa golf-kentan, mutta siella juttelimme eraalle herrasmiehelle, joka ehdotti, etta olisi parempi jatkaa tieta pitkin, silla kentan takana oli pelto, jolla ei ole sallittua kulkea. Kavelimme tieta pitkin takaisin pysahtyen valilla katselemaan luontoa. Jossain vaiheessa naimme taas aitauksellisen hevosia, jossa eras pikkutytto ystavallisesti selitti meille hevosten nimia, ominaisuuksia ja ruokavalioita (kuka pitaa ruohosta ja kuka voikukista). Uskaltauduimme jopa koskemaan eraan hevosen, JDayn, turpaa. Palattuamme takaisin vesitaksille usean tunnin vaelluksen jalkeen olimme jo viluisia, kun aurinko oli mennyt pilveen, joten paatimme palata kotiin, Stokeen, bussilla.

Illalla elvyttyamme hiukan ruoan ja levon jalkeen, palasimme kavellen keskustaan Radek, Maria ja mina. Menimme suoraan rokkibaariin The Hubiin, missa soi loistavaa musiikkia, joka tosin oli liian aanekasta, koska meidan oli hankala kuulla toisiamme. Vessa oli melko erikoinen, silla siella oli yhdessa kopissa kaksi ponttoa, mika on kylla sinansa ihan fiksua, silla tunnettu seikkahan on, etta tytot kayvat usein vessassa yhdessa. Tuumailimme sita eraan tyttosen kanssa ja loukkaannuin hiukan, kun han luuli meita amerikkalaisiksi! Lampparibandi alkoi soittamaan kymmenelta ja jalkeenpain vaivasi kovasti, kun bandin nimi oli jaanyt pimentoon, joten kaydessani baaritiskilla hiukan eparoityani paatin lahtea kysymaan sita parilta bandin jasenelta, jotka satuin nakemaan. He ystavallisesti lahtivat hakemaan kayntikorttiaan ja halusin valttamatta heidan kanssaan valokuvaan. Aksenttini on kuulemma hieno:) He olivat otettuja, etta pidin heidan musiikistaan. Bandi on siis Full Speed Alone ja se on paikallinen bandi, kuten illan paabandikin, The Van Diesels. Loistavaa musiikkia soittivat kumpainenkin! Ostettiin Marian kanssa heidan ep-levynsa, mihin myyjapojat lupasivat hakea meille nimmaritkin. Kaksi bandin jasenta kirjoittivat ne, mutta laulajaa ei tavoitettu, joten myohemmin nahtyani laulajan minun oli tietenkin pakko kysya nimikirjoitusta haneltakin. Han lahti sitten ystavallisesti jahtaamaan kynaa ympari baaria. Menestyksellinen ilta oli. Tanssittiin valomerkkiin asti (noin yhden jalkeen) ja lahdettiin kavelemaan Union Streetia pitkin kotiin. Reitti ei ole turvallisin mahdollinen, miksi siella taalla oli pienia ryhmia poliiseja. Hetken mielijohteesta paatimme jutella heille, mika osoittautui hyvaksi paatokseksi, silla he olivat eri reiluja kavereita. Otettiin koppalakeista valokuvia, mitka menivat ikava kylla pilalle, minka uskon johtuneen heidan heijastimistaan. Juttelimme hieman enemman eraalle poliisille, Andylle ja kerroimme juoneemme ainoastaan vetta (ehka pelosta joutua pidatetyiksi). Sanoimme tyoskentelevamme mieluummin heidan kanssaan, joten he saisivat soittaa city collegelle ja tiedustella asiaa. Taitaa kylla olla liian myohaista vaihtaa harjoittelupaikkaa.

Sunnuntaina Radek pyysi meita kanssaan kavelylle Devil’s pointissa, mista ihailimme jalleen merimaisemaa makoillen nurmella. Tultuamme kotiin jouduimme taas lahtemaan tyttojen kanssa puistoon, silla olimme tavalleen luvanneet, emmeka pystyneet siita luistamaan, vaikka olimmekin vasyneita. Ensin saatiin kylla onneksi sovittua, etta talla kertaa ei leikita mitaan rankkoja leikkeja. Kuljeksimme Devonportin puistossa, missa tytot saivat keinua ja rimpuilla (mihin mekin luonnollisesti otettiin osaa). Kamerasta hajosi ikava kylla naytto, mutta ei se mitaan, Royn kamera, ja toimii se viela muuten kylla, harmittaa vaan etta vaikea tietaa mita asetuksia kayttaa, kun ei nae kuvia. Joudun muutenkin ottamaan kuvat vanhaan tyyliin reiasta tirkistellen. Sunnuntai-iltana kavimme taas Pavelin luona teella ja rapsuttelemassa kissoja.

Maanantaiaamuna Radek laiski vuorotellen peppujamme biljardikepilla lorun saattelemana, joten annoimme hanelle suklaamunat. Olimme kumpikin noloina ja hehkuimme tulipunaisina, vaikka useimmiten kehtaamme tehda hapeilemetta oudompiakin asioita. Pakattuamme tavarat kavimme ostamassa suklaamunia, viemisiksi Chrisille ja Nickylle. Olisi pitanyt ostaa jotain muutakin, mutta emme olleet tajunneet, eika myohemmin ollut mahdollisuutta. Taytyy vieda loppuviikosta reprolle jotain. Chris tuli hakemaan meita collegelta aamupaivalla ja lahdettiin ajelemaan kohti Dartmooria. Ihmisia oli paljon liikenteessa, koska saa oli kaunis ja kaikilla oli vapaapaiva. Ja nummilla oli kaunista! Pysahdyttiin siella taalla tarkastelemaan mm. lampaita, hevosia, laaksoja ja puroja. Naimme myos alueen mihin kirja The Hound of the Baskerville sijoittuu. Tiet olivat kapeita ja niita reunusti sammaloituneet muurit ja muratit kiipeilivat puita pitkin. Ihmetytti vaan, miten Chris uskaltautui ajamaan, silla nurkan taakse ei pystynyt nakemaan. Ajeltiin pikkukylien lapi ja eraassa pysahdyimme pieneen inniin, missa Chris tarjosi meille siiderit. Istuimme jutellen kaikenlaista ja kuunnellen tarinoita mm. Chrisin kapinallisesta nuoruudesta. Miten han oli poikakoulussa ollut oikea hurjimus, jota nuoremmat pelkasivat. Kerran han oli jopa ripustanut jonkun pojanklopin jaloista muurille. En voi olla pitamatta Chrisista, vaikka han kertoo juttuja kaymiltaan festareilta ja pilvenpolttamisesta. Niiden tilalle on nykyaan onneksi tullut harrikkakokoontumiset ja pakuretkeilyt. Kantani huumeista olen tietenkin ilmaissut, mutta se ei esta keskustelemasta asioista. Jossain tasolla samaistun Chrisiin ja han muistuttaa jostain syysta isaani. Mukava ja leppoisa mies. Matkalla saimme kuulla myos muita tarinoita liittyen paikkoihin. Naimme kirkon, jossa sanotaan pidettavan joskus mustan magian seremonioita, pelottavaa… Ja eraalla tiella kummittelee ja joskus siella voi nahda hevosen vetamassa karryja, silla siella on aikoinaan tapahtunut onnettomuus. Naimme suloisia lampaita ja pienia karitsoja, joista yritimme ottaa kuvia, mutta vaikka ne eivat pelanneet ollenkaan autoja, niin meita ne juoksivat pakoon. Nummilla naimme juoksentelemassa villihevosia ja kuulemma ne myydaan vuosittain pilkkahintaan (esim. 50 p/kpl) osa lemmikeiksi ja osa Ranskaan lihoiksi. Surullista.

Saavuimme lopuksi kylaan, jossa Nicky ja Chris asuvat kolmen kissansa kanssa. Talo oli erittain kotoisa ja kissat olivat ihastuttavia. Kuulemma kaikki halutaan pitaa Buckfastleigh:n kylassa mahdollisimman ennallaan, joten kaikkiin mahdollisiin muutoksiin on anottava lupaa. Jos Chris ja Nicky haluaisivat esim. laittaa ikkunoihin kaksoislasitukset, ei heidan olisi sita omine lupinensa sallittua tehda.

Oli mukavaa nahda Nicky jalleen. Han kokkaili taytta paata ja oli hiukan arsyyntynyt Chrisille siita, etta meilla kesti kauemmin, kuin han oli odottanut. Chris nimittain eksyi vahan valia, koska hanella ei ollut vaimoa navigoimassa. Kerroin, etta voisin syoda lihaa, koska ruoka oli melko perinteinen ja halusin kokea sen. Roast lamb, roast potatoes, peas, carrots and yorkshire pudding. NAMI NAMI NAMI! Ateria oli nimeltaan Sunday roast. Ruoan kanssa joimme valkoviinia ja meille oli varattu myos lempisiideriani Strongbowta. Paras taalla syomani ateria, sopivan tayttava! Aluksi oli outoa syoda lammasta, mutta loppua kohden helpotti kun kerran sen kynnyksen ylitin. Pienen tauon jalkeen saimme lamminta apple pieta, jonka paalle laitettiin clottered creamia. Paras jalkiruoka koskaan! Siirryimme sitten olohuoneeseen juttelemaan. Hellimme kissoja Honeyta, Budia ja Robby Artia. Viimeksi mainittu oli ikava kylla todella flunssainen ja aivasteli vahan valia. Rassukka…

Jossain vaiheessa Nicky naytti meille muusikko Brian Pendletonin muistoksi tekemaansa nettisivua. Saimme myos kuunnella hanen musiikkiaan ja Nicky oli kylla tehnyt oikein pelatessaan Pendletonin jaavan unholaan, silla musiikki ei ansainnut moista kohtaloa. Puhuimme jousiammunnasta, musiikista, politiikasta ja amerikkalaisista istuskellessamme olohuoneessa. Illemmalla katsoimme Monty Pythonia ja Led Zeppelinia dvd:lta. Meita nauratti kovasti, kun katsoimme nuorisoa ja Chris naytti itsensa yleison joukosta. En olisi tunnistanut. Olin viela edellisesta ruoasta taynna, kun Nicky toi kaikille kulholliset jotain kovin tulista risottoa, jota heidan on tapana syoda kerran viikossa. Menimme hyvissa ajoin nukkumaan, silla aamulla oli aikainen heratys, koska meidan piti ajaa takaisin Plymouthiin toihin. Nukuin tosi huonosti, vaikka he olivat antaneet meille oman makuuhuoneensa mennen itse vierashuoneeseen. Huone oli lammin ja nukuimme untuvatakilla ja tyynyilla. Valilla oli melko kuuma, mista ei saisi valittaa, mutta olemme jo tottuneet kylmiin huoneisiin. Saimme heilta viela kaiken paalliseksi lahjat aamulla. Suosittua ja kestavaa Cornish blue -sarjaa olevat sinivalkoiset mukit ja kirjat, joissa on kuvia Devonin rannikolta. Ihania ihmisia, heita tulee todella ikava. He kutsuivat kaymaan joskus luonaan taalla ja kun he muuttavat Espanjaan muutaman vuoden kuluttua, olemme tervetulleet sinnekin.

Hyvastely on ollut aika rankkaa. Viime viikolla hyvastelin Annan ja silloin alkoi hiukan itkettamaan, kun Annalla on ollut jonkinlainen infarkti ja han puhui siita syysta melko hitaasti ja kavelee vahan vaivalloisesti. Siksi han muistuttaa minua papastani, joka sai aivoinfarktin, eika pystynyt enaa puhumaan viime vuotenaan. Myos Maggie lahti viime torstaina, ja jatti meille pienet lahjat. Hankin oli yksi suosikeistani. Joskus meilla oli aikomus kayda hanen luonaan, mutta aika on kaynyt vahiin ja tehnyt monia aikomuksia tyhjiksi. Tajusin ennen paasiaista etten enaa naekaan Davea, mika harmittaa kovasti. Menen huomenna ja perjantaina reprolle, mutta Dave on lomalla Walesissa melomassa. Ehka sita parempi, mita vahemman ihmisia joutuu hyvastelemaan, se on nimittain aika rankkaa. Radekiakin tulee ikava. Eilen mietimme ollessamme Nickyn ja Chrisin luona, etta miten Radek parjaa, kun emme ole siella, mutta kohta lahdemme lopullisesti. Kamalaa.