Hulluja ihimisia!

Aidille ja Riikalle synttarionnittelut!

Tosi omituinen viikonloppu takana… En tieda mita uskaltaa kertoa, koska kaikki eivat varmaan tieda mun pimeista puolista. Enka edes tieda, ketka kaikki tata blogia lukevat.

Perjantai-itana kaytiin parin talon paassa Waterloo innissa yhdella. Skotti George oli sita meille suositellut Plymouthin parhaana pubina. Halpaa siideria siella ainakin oli, mutta muuten ei kummoista. Joku kamala poika tuli noloin elkein meita iskemaan. Annettiin hanen istua tovi vieressamme. Han arveli iaksemme 17, koska itsekin oli kuulemma sen ikainen. Han ei voinut millaan uskoa, kun vakuuteltiin todellisia ikiamme. Dewey haipyi sitten vahin aanin ja kuultiin hanen kertovan kaveriporukalleen, miten vanhoja olemme:)

Lauantaiaamuna herattiin Totnesia varten. Mentiin junalla, silla liput saa lauantaisin puoleen hintaan, eika matka kesta kuin puoli tuntia. Totnes oli ihan suloinen pikkukaupunki. Kayskenneltiin pienissa liikkeissa ja kaupungin hippiolemus naykyi siina, etta putiikeissa myytiin suitsukkeita, kristalleja, reilun kaupan ja orgaanisia tuotteita, mika nayttaa olevan muutenkin kasvussa ympari Britanniaa. Se on aika outoa, silla muuten normibritit eivat edes lajittele roskiaan ja ostavat kaikki pienissa pakkauksissa. Tuntuu, etta perheen lapsetkin ovat taysin jaaneet vaille ymparisto-opetuksesta. Joskus yritettiin turhaan selittaa Kayleighlle, etta miksi haluamme joskus ostaa vaatteitamme kirpputoreilta ja Danielille, etta miksi ostimme jotain ihmeen orgaanista (luomua) teeta heidan kayttamansa PG’s:in sijaan. Kayleigh vaikutti saalivalta ja pitavan meita koyhina. Eilenkin he kavivat ostamassa Dionille polkupyoran ja Chantellellekin olisi pitanyt ostaa oma, koska eihan han millaan voisi kayttaa siskonsa vanhaa. Loppujen lopuksi he eivat sitten ostanutkaan toista pyoraa, silla Chantelle halusi kayttaa rahan mieluummin leluihin. Kayleigh sai uuden kannykan (Nokian) vaikka edellinenkin oli melko uusi malli, mutta ei enaa muodissa. Uusi puhelin oli pakko saada, koska se oli pinkki. Ai niin, jalleen eksyin aiheesta. Siis, Totnes… Maria paleli koko ajan ja minulla sarki paata, joten ei oltu parhaillamme lauantairetkea varten, mutta yritettiin suoriutua pakollisista tekemisista. Kaytiin katsastamassa jokaviikkoiset markkinat, mista loysin ihanan hippitopin, jonka loppujen lopuksi myin kuitenkin Marialle. Yritettiin menna myos linnalle, mutta sen oli ikava kylla maara aueta vasta huhtikuun ensimmainen, eli seuraavana paivana. Mentiin sen sijaan sitten kuljeksimaan joen rantaan ja kaytiin Waterside bistrossa ottamassa Old English-siiderit. Kevaan ensimmainen terassisiideri, pakko sekin oli tehda, vaikka olikin kylma tuuli.

Illaksi meilla oli suunnitelmia, olimme sopineet menevamme Radekin kanssa kaymaan keskustassa jossain baarissa, koska oltiin mokotetty, kun he olivat kayneet edellisena iltana Cubassa kysymatta meita mukaan. Martin oli illalla viela yhdella jokaviikkoisista aktiivimatkoistaan, kun lahdimme kolmestaan ulos. Paikka johon menimme olikin sitten klubi, vaikka niita olemme halunneet talla matkalla valttaa, musiikki soi kovalla ja naiset olivat pukeutuneet mauttomiin pikkutoppeihin, minihameisiin ja saappaisiin. Ilmeisesti taallapain arvostetaan sellaista, silla Daniel ja jopa Radek nayttavat pitavan sellaisesta. Hyi olkoon. Mutta hauskaa oli! Yhden sijasta join vahan enemman kuin oli tarkoitus, mutta eipa tuo mitaan haitannut. Kavin Radekin kanssa tanssimassa YMCA:n (kun ei sen lahemmaksi homobaaria pystytty paasemaan), mutta muuten musiikki oli aika ala-arvoista meidan makuun. Juteltiin kaikenlaista ja taas baari meni liian aikaisin kiinni ja lahdettiin kulkemaan kotia kohti. Juoksentelin kuin paaton kana Mr. Bean -juoksua tien yli ja loikin “vallilla”, joka oli keskella liikennevaylia, alkaa kysyko miksi. Kun tultiin Graveyardille (laheinen puisto), hyppasin muurilta alas pimeyteen ja menin piiloon. Radek ja Maria kuitenkin loysivat minut ja siita sitten jatkettiin piiloleikkia. Maria oli etsimassa meita laskettuaan kahteenkymmeneen ja kun han lahestyi piiloani lahdin juoksemaan poispain, kunnes nain jonkun miehen, joka huolestuneena kysyi “Awright?”, pelastyin niin kamalasti, etta kaannyin kannoillani ja lahdin ryntaamaan kohti Mariaa. Tavoitettuani hanet, meita kohti alkoi juosta arhakka koira ja Maria pelkasi tulevansa syodyksi, joten piiloutui taakseni. Lopulta sitten mentiin miehen luokse ja sanoimme “Sorry, we’re playing Hide and Seek”. Ei mies siita kovinkaan kummastunut, totesi vain, etta tietaa millaisia skandinaavit ovat juodessaan ja juteltiin kaikenlaista. Ensin sanoimme olevamme suomalaisia, mutta tajuttuamme miten holmoilta olimme vaikuttaneet, muutimme mielemme ja olimmekin ruotsalaisia. Mies olisi voinut olla joku hullu sekopaa (vaikka me siella taisimme olla ainoat hullut, mitakohan mieskin ajatteli, han oli keskella yota lenkilla ja tormaa pimeassa puistossa kolmeen ulkomaalaiseen opiskelijaan, jotka leikkivat piilosta, noloa!), mutta Radek pysyi silti piilossaan ja uskalsi vasta myohemmin lahestya meita. Mika herrasmies! Koira oli ihana Jack Russelin terrieri (yksi lemppareistani) ja rapsuteltiin Bobbya heltyneina. Tovi siina juteltuamme lahdimme sitten jatkamaan taas matkaa ja tultuamme sillalle, paatin taas loikata alas. Miksi, noh sita en tieda, minulla on valilla aina joku vastustamaton halu hypata korkealta, sita tulee aina silloin talloin tehtya, ei ihme, etta naytan 17-vuotiaalta, hyppiminen varmaan pysayttaa ikaantymisen. Ehka aika pysahtyy ilmassa. Joka tapauksessa… Idea oli sinansa hyva, mutta toteutus matti. Hyppasin rinteeseen, missa kolautin paikat melko pahasti, polvet ja leukaan tuli pari mustaa raitaa. Siita hyppasin sitten maahan. Ihanat uudet housuni ja converset karsivat ja ovat jokseenkin mutaisia. Toivottavasti ei mitaan sellaista, mita ei pesupulveri voisi pelastaa. Lahdin sitten etsimaan ulospaasya ja loysin sen hetken pelattyani jaaneeni loukkuun aitojen ja puomien taakse. Se ei tokikaan ollu viimeinen kommellus. Kotiovella alettiin turhautuneina avaamaan lukkoa. Jostain syysta avainta ei edes saanut sisaan, hetken siina eri avaimia kokeiltuamme kasitimme, etta heilta oli jaanyt sisapuolelle avain lukkoon! Yritettiin kaikenlaisilla tikuilla tokata sita pois, mutta turhaan. Mietimme, jo, etta joudummeko kuljeksimaan aamuun asti kylmassa yoilmassa, kuten Radekille ja Martinille oli alussa tapahtunut, mutta aloimme koputtelemaan ovelle. Pelko voitti kaikki hapean tunteet. Jonkun ajan kuluttua kuulimme oven takaa aania ja helpotuimme, kun kuulimme Tonyn aanen kysyvan “Allright” ja selitimme, ettemme saa avainta toimimaan. Tony otti avaimen sisapuolelta pois ja avattuamme avaimella oven olikin Tony jo kadonnut, mita hiukan ihmeteltiin. Menimme sitten nukkumaan ja aamulla saimme kuulla, etta he olivat luulleet meidan olevan kotona ja sangyssa ja kuultuaan koputukset olohuoneeseen (missa vanhemmat nukkuvat, aina kun opiskelijat valtaavat muut huoneet) Tony oli lahtenyt alushoususillaan ovelle ja avaimen otettuaan juossut akkia nurkan taakse piiloon.

Sunnuntaipaiva vietettiin korttia ja biljardia pelaten, seka elokuvaa katsellen. Kaikki olivat lahinna huvittuneita hauskanpidostamme, josta kerroimme parhaita paloja. Kun Martin tuli jalleen sunnuntairetkeltaan, kerroimme hanellekin siita, mutta tehtyamme jo aprillipilan, han ei tainnut uskoa mitaan muutakaan. Enka ihmettele: Leikimme puistossa piilosta ja joku pieni koira meinasi syoda meidat ja hyppasin sillalta. Eniten epauskoa heratti kuitenkin, etta Radek oli tanssinut.

Taas on saanut huomata, etteivat brittilaisetkaan ole kovin jaykkia. Mennessamme baariin vastaan tuli iso lauma keski-ikaisia ihmisia, jotka olivat pukeutuneet professoreiksi, lehtoreiksi ja opettajiksi. Joku paiva sitten nousin bussiin, missa kuski istui matkustajan paikalla ja sanoi minulle, etta sina ajat, mista tietenkin jouduin kieltaytymaan, koska en omista edes ajokorttia (taisin nahda viime yona unta, etta Maria astui bussin ratin taakse). Samaisessa bussissa alkoi joku nuori poika komealla aanella laulamaan Sinatran My Way:ta.

Flunssa jatkuu aina vaan. Oisin heraan usein yskimaan ja niistan jatkuvasti. Tana aamuna nena alkoi vuotamaan verta, kun olen niistanyt liikaa. Nyt en uskalla edes niistaa enaa, vaikka olisikin tarve.

Tanaan olen taas reprolla toissa. Olen taalla jalleen huomenna ja Maria on taalla vuorostaan keskiviikon ja torstain, jolloin mina menen vuoropaivina Kings roadin ja Goschenin kirjastoihin. Kirjastot ovat nimittain vuoropaivina kiinni ja aukiolot ovat rajoitetut. Yleensa kirjastot sulkeutuvat 6.30 pm, mutta talla viikolla 3.30 pm. Koululaisilla ja opiskelijoilla on nimittain tama ja ensi viikko vapaata. Ikava kylla Dave tulee vasta iltapaivalla ja Chris ei ole kumpanakaan viikkona paikalla. Joten nyt olen Carlan ja Carolinen kanssa. Carolinesta en oikein pida, silla han katsoo meita aina oudosti ja oli Scottin mukaan jattanyt syntymapaivatkin valiin, silla ei pitanyt siita seikasta, etta tulisimme sinne.

Toita ei ole paljoa, joten valilla pystyn kirjoittelemaan blogia. Usein kylla kaytan siihen ruokatunteja ja kahvitaukojakin. Viikonloppuna en taas paassyt nettiin, silla perheen netti ei edelleenkaan toimi. Sinansa, vaikka valilla onkin tyosaralla kevyempaa, on koko tama ulkomaan matka, niin tayspaivaisen kuluttavaa hommaa, etta ollaan jo niiden takia melko uupuneita, minka takia flunssakin kai pitkittyy. Alati pitaisi olla niin keskittynyt kuuntelemaan englantia ja muistamaan kulttuurierot ja kayttaytymaan normien mukaan. Siksi on helpompi olla niiden ihmisten kanssa, jotka ymmartavat meidan olevan taysin erilaisessa ymparistossa. Tyopaikan Chris, Dave, Carla ja Scott tuntuvat tajuavan sen. Myos muiden kaltaistemme muukalaisten kanssa on helpompi puhua, silla he ovat samanlaisessa tilanteessa kuin mekin. Radekin ja Martinin seura on siita syysta verratonta. Lapsetkin ovat viela ennakkoluulottomia ja he saavat itsekin tarkeita kokemuksia, kun kasvavat monikulttuurisessa ymparistossa. Jo minusta on rankkaa, kun joudun jattamaan heidat taakse pian, joten heillekin saattaa toisaalta olla raskasta tutustua ihmisiin ja sitten hyvastella heidat. Ymmartamani mukaan heista ei kyllakaan yleensa tule nain laheisia muiden opiskelijoiden kanssa.