Jaahyvaisia

Aamulla menimme leipomon kautta ja toimme Reprolle suklaadonitseja. Eilen ostimme myos Sibeliuksen cd-levyt Chrisille, Carlalle, Scottille ja Davelle, jotka juuri annoin. Radekille ostimme Himin kokoelman, kun ei oikein mitaan hyvaa suomalaista loytynyt. Ei Kaurismaen leffoja eika Hanoi rocksia. Seka perheelle, etta kirjastolle annamme suklaata.

Voi ei, kuulin Chrisin juuri kertovan salaisuutemme pomolle, Hilarylle, viereisessa huoneessa. Etta sanomme olevamme ruotsalaisia nolatessamme itsemme ulkomailla. Nyt he ajattelevat aina nahdessaan huonosti kayttaytyvan ruotsalaisen, etta han on suomalainen. Sinne meni maine! Anteeksi suomalaiset!

Eilen vierailimme yliopiston kirjastossa ja olisimme mielellamme jattaneet sen valiin, nimittain siella oli kuolettavan tylsaa. Hieno kirjasto, mutta ikavaa henkilokuntaa. Kaiken lisaksi emme useimmiten ymmartaneet sanaakaan heidan puheestaan. Vierailusta ei oikein jaanyt mitaan mieleen. Onneksi muut tutustumiset ovat olleet onnistuneempia.

Toissailtana Radek kertoi, etta miesten ja naisten osat vaihtuvat, kun mies on lyonyt naisen peppua kepilla. Nainen kaataa aamulla nukkuvan miehen paalle vetta. Niinpa sitten teimme eilen ennen yliopistolle lahtoa. Hiivimme vesilasin kanssa hiljaa poikien huoneeseen ja kaadoimme vetta Radekin paahan. Ilme oli nakemisen arvoinen ja juoksimme kauhuissamme kostoa pelaten alakertaan. Han oli kuulemma osannut odottaa aamulla tuloamme ja herannyt jo ennen kahdeksaa, mutta oli sitten kuitenkin nukahtanut, joten paasimme yllattamaan. Jalkeenpain kuulimme, etta Radek oli hiukan muovannut totuutta, silla oikeasti naisen kuuluisi kaataa vetta amparillisen!

Eilen Pavel tuli hakemaan meidat kotoa toiden jalkeen ja menimme hanen luokseen, missa tapasimme matkalta palanneen isanta-aidin (en tieda miten kutsuisin, hanen isantaperheensa on siis kuusikymppinen nainen). Aloimme leikkaamaan Pavelin tukkaa. Mina aloitin ja Maria jatkoi, koska hiukset oli niin paksut, etta niita oli pitkaveteista ohentaa. Ihan hyva lopputulos tuli, lukuunottamatta pienta aukkoa takaraivossa.

Kavimme asken kirjastossa pienessa hyvastelytilaisuudessa. Siella oli lisaksemme Hilary, Helen, Sue, Carla, Theresa, Darren, Chris, Scott ja Alan. Vaivaantuneina siina seisoskelimme, kun meille annettiin lahjat ja kortit. Saimme pienet somat lasiesineet, jotka olivat paikallista designia. Pian reprolaiset aikovat kokata meille tacolounaan ja Chris on haatanyt minut viereiseen huoneeseen, koska tekee meille macillaan t-paitoja.

Tanaan menemme suoraan toista Scottin, Carlan, Chrisin ja Nickyn kanssa homobaari Swallowiin jaahyvaisoluelle ja jos viela jaksamme, niin tapaamme Radekin kaupungissa. Lauantaina taytyy vaan pitaa huoli, etta jaksamme pakata, joten ei voi myohaan rillutella.

Paasiainen

Mista sita alottaisi, ei ole koko paasiaisena paassyt nettiin…

Perjantaina kuunneltiin keittiossa Dionin kanssa musiikkitelevisiota ja kun tuli eras pussycat dollsin biisi, josta osaan sanat aloimme tanssimaan ja hoilottamaan hullun lailla. Nolostuin kovasti, kun eras mies, joka oli korjaamassa jacuzzia tuli keittioon kysymaan, missa meidan isa on (luultuaan, minuakin perheen tyttareksi). Han oli kovin huvittunut, kun jahmetyin ja laitoin kadet kasvoilleni. En toennut siita enaa ja piilouduin, kunnes mies oli lahtenyt. Chantelle sanoi taas pari paivaa sitten, etta olemme parhaat opiskelijat, jotka heilla on koskaan ollut, kun taas tansseimme Marian kanssa hontteina. Han kuulemma pitaa meista, kun olemme niin hassuja.

Perjantaina oli tosi lammin paiva ja lahdettiin sitten keskustaan kavelemaan. Hiukan huono omatunto, etta tuli shoppailtua, vaikka oli pitkaperjantai. Britit nimittain juhlivat paasiaista varsinaisesti vasta sunnuntaina, joten kaupat olivat auki. Eraassa kaupassa kuulin joidenkin nuorten naisten puhuvan ruotsia ja oli aivan pakko menna juttelemaan. Oli aika vaikea akkia vaihtaa kieli ruotsiksi, koska tahan asti on pallotellut pitkaan vain englannin ja suomen valilla. Toinen naisista kuulemma asuu Plymouthissa ja toinen oli hanen siskonsa, joka oli taalla vierailulla. Kerrottiin omista puuhistamme ja toivoteltiin hyvaa jatkoa ja paasiaista. Mukavia naisia! Kaytiin markkinoilla, jotka muistuttivat suomalaisia markkinoita muuten mutta eri kojuista tuleva ruoan hajut sekoittuivat ja saivat aikaan vastenmielisen yhdistelman. Tultuamme kaupungilta lapset olivat niin odottaneet koko paivan paluutamme, kun olimme luvanneet, etta voisimme kai kayda heidan kanssaan puistossa leikkimassa. He olivat kovin tohkeissaan ja miettivat kuumeisesti, mita laittaisivat paalleen. Liikuttavaa. Menimme taas Graveyard-puistoon, jossa leikittiin piilosta, hippaa ja kiipeiltiin puissa. Tavattiin myos Jack Russelin terrieri Bobby, jota oli onneksi taluttamassa eri henkilo kuin edellisella keskiyon kohtaamisella, jolloin leikimme piilosta. Illalla mentiin Marian, Pavelin ja Radekin kanssa ulos kaydaksemme parissa paikassa. Toiseen paikkaan, Roundaboutiin tuli myos Petr ja Katka, jotka ovat poikien tsekkiystavia. Ensimmainen kaymistamme paikoista, missa soitettiin oikeasti hyvaa musiikkia.

Lauantaina tuli Pavel kotimme kautta puolilta paivin, koska meidan oli maara menna lautalla keskustasta lahden toiselle puolen. Paiva oli taas kaunis ja lammin. Kaveltiin pitkan laiturin paahan ja lahdettiin tasapainottelemaan kiville ja oli aivan pakko kayda maistamassa Atlantin suolaista vetta. Kuljimme kukkuloista ensimmaiselle, jolla oli hieno vanha torni, missa oli tykki. Mekin aloimme sitten leikkimaan ruohosotaa ja sotkin vaihteeksi housuni, jotka alkavat kaymaan jo vahiin. Menimme kivikkoiselle rannalle katselemaan merta ja keraamaan simpukankuoria ja heittelemaan litteita kivia. Kuljimme vihreilla rinteilla meri oikealla puolellamme. Merella nakyi pitka murtaja, purjeveneita ja joitakin sotalaivoja. Pitkin kulkemaamme matkaa oli penkkeja, jotka olivat omistettuja edesmenneille ihmisille, jotka aikoinaan kavivat ihailemassa samoja maisemia. Levatessamme eraassa vaiheessa yhdella penkeista pyysimme Radekia kertomaan meille tsekiksi sadun. Alkoi unettamaan ja satu kuulosti kauniilta, vaikkei me siita mitaan ymmarretty. Kavimme Jennycliffilla kahvilla ja otin lampiman kaakaon ja raparperipiirakkaa. Kun jatkoimme matkaa, kuljimme jyrkalla rinteella, jossa oli polku ja valilla portaita. Ymparilla oli lehtipuita, mitka muistuttivat meita Taru sormusten herran vihreista lehdoista. Kaikki oli taydellista! Valilla kapealla polulla tuli vastaan ihmisia, jotka hymyilivat ja vaihtoivat kanssamme joskus muutaman sanan. Tulimme jossain valissa aitaukselle, minka takana oli kauniita tyohevosia, joita ihailimme tovin. Paatettiin kavella niin kauas, etta nakisimme puhtaan ja tyhjan horisontin. Tulimme jonkinlaiselle hylatylle tukikohdalle, mista katselimme kaukaista kylaa, suurta Plymouthia, merta ja rinteita. Lahella oli valtava muuri, jonka takana oli golf-kentta, jota kohti lahdimme kulkemaan. Marian jalkoja sarki ja paatimme lahtea takaisin. Ajattelimme ylittaa golf-kentan, mutta siella juttelimme eraalle herrasmiehelle, joka ehdotti, etta olisi parempi jatkaa tieta pitkin, silla kentan takana oli pelto, jolla ei ole sallittua kulkea. Kavelimme tieta pitkin takaisin pysahtyen valilla katselemaan luontoa. Jossain vaiheessa naimme taas aitauksellisen hevosia, jossa eras pikkutytto ystavallisesti selitti meille hevosten nimia, ominaisuuksia ja ruokavalioita (kuka pitaa ruohosta ja kuka voikukista). Uskaltauduimme jopa koskemaan eraan hevosen, JDayn, turpaa. Palattuamme takaisin vesitaksille usean tunnin vaelluksen jalkeen olimme jo viluisia, kun aurinko oli mennyt pilveen, joten paatimme palata kotiin, Stokeen, bussilla.

Illalla elvyttyamme hiukan ruoan ja levon jalkeen, palasimme kavellen keskustaan Radek, Maria ja mina. Menimme suoraan rokkibaariin The Hubiin, missa soi loistavaa musiikkia, joka tosin oli liian aanekasta, koska meidan oli hankala kuulla toisiamme. Vessa oli melko erikoinen, silla siella oli yhdessa kopissa kaksi ponttoa, mika on kylla sinansa ihan fiksua, silla tunnettu seikkahan on, etta tytot kayvat usein vessassa yhdessa. Tuumailimme sita eraan tyttosen kanssa ja loukkaannuin hiukan, kun han luuli meita amerikkalaisiksi! Lampparibandi alkoi soittamaan kymmenelta ja jalkeenpain vaivasi kovasti, kun bandin nimi oli jaanyt pimentoon, joten kaydessani baaritiskilla hiukan eparoityani paatin lahtea kysymaan sita parilta bandin jasenelta, jotka satuin nakemaan. He ystavallisesti lahtivat hakemaan kayntikorttiaan ja halusin valttamatta heidan kanssaan valokuvaan. Aksenttini on kuulemma hieno:) He olivat otettuja, etta pidin heidan musiikistaan. Bandi on siis Full Speed Alone ja se on paikallinen bandi, kuten illan paabandikin, The Van Diesels. Loistavaa musiikkia soittivat kumpainenkin! Ostettiin Marian kanssa heidan ep-levynsa, mihin myyjapojat lupasivat hakea meille nimmaritkin. Kaksi bandin jasenta kirjoittivat ne, mutta laulajaa ei tavoitettu, joten myohemmin nahtyani laulajan minun oli tietenkin pakko kysya nimikirjoitusta haneltakin. Han lahti sitten ystavallisesti jahtaamaan kynaa ympari baaria. Menestyksellinen ilta oli. Tanssittiin valomerkkiin asti (noin yhden jalkeen) ja lahdettiin kavelemaan Union Streetia pitkin kotiin. Reitti ei ole turvallisin mahdollinen, miksi siella taalla oli pienia ryhmia poliiseja. Hetken mielijohteesta paatimme jutella heille, mika osoittautui hyvaksi paatokseksi, silla he olivat eri reiluja kavereita. Otettiin koppalakeista valokuvia, mitka menivat ikava kylla pilalle, minka uskon johtuneen heidan heijastimistaan. Juttelimme hieman enemman eraalle poliisille, Andylle ja kerroimme juoneemme ainoastaan vetta (ehka pelosta joutua pidatetyiksi). Sanoimme tyoskentelevamme mieluummin heidan kanssaan, joten he saisivat soittaa city collegelle ja tiedustella asiaa. Taitaa kylla olla liian myohaista vaihtaa harjoittelupaikkaa.

Sunnuntaina Radek pyysi meita kanssaan kavelylle Devil’s pointissa, mista ihailimme jalleen merimaisemaa makoillen nurmella. Tultuamme kotiin jouduimme taas lahtemaan tyttojen kanssa puistoon, silla olimme tavalleen luvanneet, emmeka pystyneet siita luistamaan, vaikka olimmekin vasyneita. Ensin saatiin kylla onneksi sovittua, etta talla kertaa ei leikita mitaan rankkoja leikkeja. Kuljeksimme Devonportin puistossa, missa tytot saivat keinua ja rimpuilla (mihin mekin luonnollisesti otettiin osaa). Kamerasta hajosi ikava kylla naytto, mutta ei se mitaan, Royn kamera, ja toimii se viela muuten kylla, harmittaa vaan etta vaikea tietaa mita asetuksia kayttaa, kun ei nae kuvia. Joudun muutenkin ottamaan kuvat vanhaan tyyliin reiasta tirkistellen. Sunnuntai-iltana kavimme taas Pavelin luona teella ja rapsuttelemassa kissoja.

Maanantaiaamuna Radek laiski vuorotellen peppujamme biljardikepilla lorun saattelemana, joten annoimme hanelle suklaamunat. Olimme kumpikin noloina ja hehkuimme tulipunaisina, vaikka useimmiten kehtaamme tehda hapeilemetta oudompiakin asioita. Pakattuamme tavarat kavimme ostamassa suklaamunia, viemisiksi Chrisille ja Nickylle. Olisi pitanyt ostaa jotain muutakin, mutta emme olleet tajunneet, eika myohemmin ollut mahdollisuutta. Taytyy vieda loppuviikosta reprolle jotain. Chris tuli hakemaan meita collegelta aamupaivalla ja lahdettiin ajelemaan kohti Dartmooria. Ihmisia oli paljon liikenteessa, koska saa oli kaunis ja kaikilla oli vapaapaiva. Ja nummilla oli kaunista! Pysahdyttiin siella taalla tarkastelemaan mm. lampaita, hevosia, laaksoja ja puroja. Naimme myos alueen mihin kirja The Hound of the Baskerville sijoittuu. Tiet olivat kapeita ja niita reunusti sammaloituneet muurit ja muratit kiipeilivat puita pitkin. Ihmetytti vaan, miten Chris uskaltautui ajamaan, silla nurkan taakse ei pystynyt nakemaan. Ajeltiin pikkukylien lapi ja eraassa pysahdyimme pieneen inniin, missa Chris tarjosi meille siiderit. Istuimme jutellen kaikenlaista ja kuunnellen tarinoita mm. Chrisin kapinallisesta nuoruudesta. Miten han oli poikakoulussa ollut oikea hurjimus, jota nuoremmat pelkasivat. Kerran han oli jopa ripustanut jonkun pojanklopin jaloista muurille. En voi olla pitamatta Chrisista, vaikka han kertoo juttuja kaymiltaan festareilta ja pilvenpolttamisesta. Niiden tilalle on nykyaan onneksi tullut harrikkakokoontumiset ja pakuretkeilyt. Kantani huumeista olen tietenkin ilmaissut, mutta se ei esta keskustelemasta asioista. Jossain tasolla samaistun Chrisiin ja han muistuttaa jostain syysta isaani. Mukava ja leppoisa mies. Matkalla saimme kuulla myos muita tarinoita liittyen paikkoihin. Naimme kirkon, jossa sanotaan pidettavan joskus mustan magian seremonioita, pelottavaa… Ja eraalla tiella kummittelee ja joskus siella voi nahda hevosen vetamassa karryja, silla siella on aikoinaan tapahtunut onnettomuus. Naimme suloisia lampaita ja pienia karitsoja, joista yritimme ottaa kuvia, mutta vaikka ne eivat pelanneet ollenkaan autoja, niin meita ne juoksivat pakoon. Nummilla naimme juoksentelemassa villihevosia ja kuulemma ne myydaan vuosittain pilkkahintaan (esim. 50 p/kpl) osa lemmikeiksi ja osa Ranskaan lihoiksi. Surullista.

Saavuimme lopuksi kylaan, jossa Nicky ja Chris asuvat kolmen kissansa kanssa. Talo oli erittain kotoisa ja kissat olivat ihastuttavia. Kuulemma kaikki halutaan pitaa Buckfastleigh:n kylassa mahdollisimman ennallaan, joten kaikkiin mahdollisiin muutoksiin on anottava lupaa. Jos Chris ja Nicky haluaisivat esim. laittaa ikkunoihin kaksoislasitukset, ei heidan olisi sita omine lupinensa sallittua tehda.

Oli mukavaa nahda Nicky jalleen. Han kokkaili taytta paata ja oli hiukan arsyyntynyt Chrisille siita, etta meilla kesti kauemmin, kuin han oli odottanut. Chris nimittain eksyi vahan valia, koska hanella ei ollut vaimoa navigoimassa. Kerroin, etta voisin syoda lihaa, koska ruoka oli melko perinteinen ja halusin kokea sen. Roast lamb, roast potatoes, peas, carrots and yorkshire pudding. NAMI NAMI NAMI! Ateria oli nimeltaan Sunday roast. Ruoan kanssa joimme valkoviinia ja meille oli varattu myos lempisiideriani Strongbowta. Paras taalla syomani ateria, sopivan tayttava! Aluksi oli outoa syoda lammasta, mutta loppua kohden helpotti kun kerran sen kynnyksen ylitin. Pienen tauon jalkeen saimme lamminta apple pieta, jonka paalle laitettiin clottered creamia. Paras jalkiruoka koskaan! Siirryimme sitten olohuoneeseen juttelemaan. Hellimme kissoja Honeyta, Budia ja Robby Artia. Viimeksi mainittu oli ikava kylla todella flunssainen ja aivasteli vahan valia. Rassukka…

Jossain vaiheessa Nicky naytti meille muusikko Brian Pendletonin muistoksi tekemaansa nettisivua. Saimme myos kuunnella hanen musiikkiaan ja Nicky oli kylla tehnyt oikein pelatessaan Pendletonin jaavan unholaan, silla musiikki ei ansainnut moista kohtaloa. Puhuimme jousiammunnasta, musiikista, politiikasta ja amerikkalaisista istuskellessamme olohuoneessa. Illemmalla katsoimme Monty Pythonia ja Led Zeppelinia dvd:lta. Meita nauratti kovasti, kun katsoimme nuorisoa ja Chris naytti itsensa yleison joukosta. En olisi tunnistanut. Olin viela edellisesta ruoasta taynna, kun Nicky toi kaikille kulholliset jotain kovin tulista risottoa, jota heidan on tapana syoda kerran viikossa. Menimme hyvissa ajoin nukkumaan, silla aamulla oli aikainen heratys, koska meidan piti ajaa takaisin Plymouthiin toihin. Nukuin tosi huonosti, vaikka he olivat antaneet meille oman makuuhuoneensa mennen itse vierashuoneeseen. Huone oli lammin ja nukuimme untuvatakilla ja tyynyilla. Valilla oli melko kuuma, mista ei saisi valittaa, mutta olemme jo tottuneet kylmiin huoneisiin. Saimme heilta viela kaiken paalliseksi lahjat aamulla. Suosittua ja kestavaa Cornish blue -sarjaa olevat sinivalkoiset mukit ja kirjat, joissa on kuvia Devonin rannikolta. Ihania ihmisia, heita tulee todella ikava. He kutsuivat kaymaan joskus luonaan taalla ja kun he muuttavat Espanjaan muutaman vuoden kuluttua, olemme tervetulleet sinnekin.

Hyvastely on ollut aika rankkaa. Viime viikolla hyvastelin Annan ja silloin alkoi hiukan itkettamaan, kun Annalla on ollut jonkinlainen infarkti ja han puhui siita syysta melko hitaasti ja kavelee vahan vaivalloisesti. Siksi han muistuttaa minua papastani, joka sai aivoinfarktin, eika pystynyt enaa puhumaan viime vuotenaan. Myos Maggie lahti viime torstaina, ja jatti meille pienet lahjat. Hankin oli yksi suosikeistani. Joskus meilla oli aikomus kayda hanen luonaan, mutta aika on kaynyt vahiin ja tehnyt monia aikomuksia tyhjiksi. Tajusin ennen paasiaista etten enaa naekaan Davea, mika harmittaa kovasti. Menen huomenna ja perjantaina reprolle, mutta Dave on lomalla Walesissa melomassa. Ehka sita parempi, mita vahemman ihmisia joutuu hyvastelemaan, se on nimittain aika rankkaa. Radekiakin tulee ikava. Eilen mietimme ollessamme Nickyn ja Chrisin luona, etta miten Radek parjaa, kun emme ole siella, mutta kohta lahdemme lopullisesti. Kamalaa.

Tsekkilainen paasiaisperinne

Eilen kavelimme Tellukselle Maria, Radek ja mina. Paluumatkalla seuraamme liittyi myos viime viikolla tapaamamme Pavel. Han on kuulemma kaksi viikkoa yksin kahden kissan kanssa emantansa talossa, joten menimme sitten kylaan. Tajusin miten paljon ikavoinkaan omia kattejani, kun paasin hellimaan kahta suloista karvapalloa. Pavel tarjosi meille teeta ja kekseja oikein tarjottimella tuoden ja posliinikannusta kaataen. Talossa oli kunnon brittilaista tunnelmaa, mika sai meidat toivomaan, etta olisimme paatyneet sinne asumaan. Toisaalta siella saattaa olla valilla pitkastyttavaa toisin kuin Burridgeilla. Juttelimme lahinna kevyista aiheista ja vitsailimme, mutta jossain vaiheessa vakavoiduttiin puhumaan jopa uskonnosta. Tsekki on melko ateistinen maa ja Radek, Martin ja Pavel eivat yksikaan heista kuulu kirkkoon. Puolen yohon jaksettiin ja kavelimme sitten kotiin, joka oli onneksi lahella. Pitkin yota yskin ja tanaan olenkin melko uupunut toissa, eika yhtaan helpota asiaa, ettei oikein ole asiakkaita, kun opiskelijat ovat suurimmaksi osaksi lomalla.

Noh, enaa huominen ennen omaa paasiasenviettoamme. Maanantaina ainakin taidamme menna Chrisin ja Nickyn luokse yoksi, emmeka luultavasti valty joutumasta tsekkilaisen perinteen kohteeksi. Pojat saattavat lyoda meita takamukselle, jolloin joutuisimme antamaan heille kananmunat. Meillakin on Suomessa trulleilla oksat, mutta niilla ei sentaan lyoda. Tsekkilaiset miehet kayvat paasiaisina kotimaassaan naispuolisten ystaviensa luona lyomassa heita pepuille. Outoja nuo tsekkilaiset!

Painajaisunia

Tony kolaroi niiden hienon auton tanaan. Se oli kuulemma toisen osapuolen syy, vaikken yhtaan ihmettelisi jos Tonyssakin olisi syyta, nimittain han on todella hullu kuski. Han oli melko raivona ja kutsui naista nimella stupid b*tch. Pelottavaa!

Nyt ripustellaan kanvaaseja eraan opiskelutilan seinalle. Sinne on noussut myos meidan signeeraama suomalaismaisema. Jannittavaa!

Nain viime yona taas painajaisia hamahakeista ja paluusta Suomeen. Varmaan, kun eilen olin aika allapain. Uni painaa vielakin… Puhuin siita Daven kanssa ja ajattelin, etta luultavasti myos kaikki kaverit ja perhe nakevat painajaisia paluustani ja ovat Daven mukaan saattaneet jopa menna niin pitkalle, etta ovat muuttaneet pois. Dave jekutti kuulemma vaimonsa kanssa joskus puolenvuoden reppureissulta palaavaa veljenpoikaansa. He olivat pyytaneet ystaviaan taloonsa vastaanottamaan veljenpoikaa sanomalla “He eivat asu taalla enaa”. Sehan olisi miellyttava kotiinpaluu.

Tiedoksi kaikille, etta viina ei ollut suurin syy lauantai-illan hassutteluun (Marille myos). Se oli lahinna harmitonta hauskanpitoa. Sunnuntaikin oli, yllattavaa kylla, melko krapulaton paiva, joten ei se liialliseksi latraamiseksi ollut mennyt. Eli ei syyta huoleen, aina ei vain jaksa kayttaytya kuten kypsa ja sivistynyt aikuinen, selvinpain tai ei.

Hulluja ihimisia!

Aidille ja Riikalle synttarionnittelut!

Tosi omituinen viikonloppu takana… En tieda mita uskaltaa kertoa, koska kaikki eivat varmaan tieda mun pimeista puolista. Enka edes tieda, ketka kaikki tata blogia lukevat.

Perjantai-itana kaytiin parin talon paassa Waterloo innissa yhdella. Skotti George oli sita meille suositellut Plymouthin parhaana pubina. Halpaa siideria siella ainakin oli, mutta muuten ei kummoista. Joku kamala poika tuli noloin elkein meita iskemaan. Annettiin hanen istua tovi vieressamme. Han arveli iaksemme 17, koska itsekin oli kuulemma sen ikainen. Han ei voinut millaan uskoa, kun vakuuteltiin todellisia ikiamme. Dewey haipyi sitten vahin aanin ja kuultiin hanen kertovan kaveriporukalleen, miten vanhoja olemme:)

Lauantaiaamuna herattiin Totnesia varten. Mentiin junalla, silla liput saa lauantaisin puoleen hintaan, eika matka kesta kuin puoli tuntia. Totnes oli ihan suloinen pikkukaupunki. Kayskenneltiin pienissa liikkeissa ja kaupungin hippiolemus naykyi siina, etta putiikeissa myytiin suitsukkeita, kristalleja, reilun kaupan ja orgaanisia tuotteita, mika nayttaa olevan muutenkin kasvussa ympari Britanniaa. Se on aika outoa, silla muuten normibritit eivat edes lajittele roskiaan ja ostavat kaikki pienissa pakkauksissa. Tuntuu, etta perheen lapsetkin ovat taysin jaaneet vaille ymparisto-opetuksesta. Joskus yritettiin turhaan selittaa Kayleighlle, etta miksi haluamme joskus ostaa vaatteitamme kirpputoreilta ja Danielille, etta miksi ostimme jotain ihmeen orgaanista (luomua) teeta heidan kayttamansa PG’s:in sijaan. Kayleigh vaikutti saalivalta ja pitavan meita koyhina. Eilenkin he kavivat ostamassa Dionille polkupyoran ja Chantellellekin olisi pitanyt ostaa oma, koska eihan han millaan voisi kayttaa siskonsa vanhaa. Loppujen lopuksi he eivat sitten ostanutkaan toista pyoraa, silla Chantelle halusi kayttaa rahan mieluummin leluihin. Kayleigh sai uuden kannykan (Nokian) vaikka edellinenkin oli melko uusi malli, mutta ei enaa muodissa. Uusi puhelin oli pakko saada, koska se oli pinkki. Ai niin, jalleen eksyin aiheesta. Siis, Totnes… Maria paleli koko ajan ja minulla sarki paata, joten ei oltu parhaillamme lauantairetkea varten, mutta yritettiin suoriutua pakollisista tekemisista. Kaytiin katsastamassa jokaviikkoiset markkinat, mista loysin ihanan hippitopin, jonka loppujen lopuksi myin kuitenkin Marialle. Yritettiin menna myos linnalle, mutta sen oli ikava kylla maara aueta vasta huhtikuun ensimmainen, eli seuraavana paivana. Mentiin sen sijaan sitten kuljeksimaan joen rantaan ja kaytiin Waterside bistrossa ottamassa Old English-siiderit. Kevaan ensimmainen terassisiideri, pakko sekin oli tehda, vaikka olikin kylma tuuli.

Illaksi meilla oli suunnitelmia, olimme sopineet menevamme Radekin kanssa kaymaan keskustassa jossain baarissa, koska oltiin mokotetty, kun he olivat kayneet edellisena iltana Cubassa kysymatta meita mukaan. Martin oli illalla viela yhdella jokaviikkoisista aktiivimatkoistaan, kun lahdimme kolmestaan ulos. Paikka johon menimme olikin sitten klubi, vaikka niita olemme halunneet talla matkalla valttaa, musiikki soi kovalla ja naiset olivat pukeutuneet mauttomiin pikkutoppeihin, minihameisiin ja saappaisiin. Ilmeisesti taallapain arvostetaan sellaista, silla Daniel ja jopa Radek nayttavat pitavan sellaisesta. Hyi olkoon. Mutta hauskaa oli! Yhden sijasta join vahan enemman kuin oli tarkoitus, mutta eipa tuo mitaan haitannut. Kavin Radekin kanssa tanssimassa YMCA:n (kun ei sen lahemmaksi homobaaria pystytty paasemaan), mutta muuten musiikki oli aika ala-arvoista meidan makuun. Juteltiin kaikenlaista ja taas baari meni liian aikaisin kiinni ja lahdettiin kulkemaan kotia kohti. Juoksentelin kuin paaton kana Mr. Bean -juoksua tien yli ja loikin “vallilla”, joka oli keskella liikennevaylia, alkaa kysyko miksi. Kun tultiin Graveyardille (laheinen puisto), hyppasin muurilta alas pimeyteen ja menin piiloon. Radek ja Maria kuitenkin loysivat minut ja siita sitten jatkettiin piiloleikkia. Maria oli etsimassa meita laskettuaan kahteenkymmeneen ja kun han lahestyi piiloani lahdin juoksemaan poispain, kunnes nain jonkun miehen, joka huolestuneena kysyi “Awright?”, pelastyin niin kamalasti, etta kaannyin kannoillani ja lahdin ryntaamaan kohti Mariaa. Tavoitettuani hanet, meita kohti alkoi juosta arhakka koira ja Maria pelkasi tulevansa syodyksi, joten piiloutui taakseni. Lopulta sitten mentiin miehen luokse ja sanoimme “Sorry, we’re playing Hide and Seek”. Ei mies siita kovinkaan kummastunut, totesi vain, etta tietaa millaisia skandinaavit ovat juodessaan ja juteltiin kaikenlaista. Ensin sanoimme olevamme suomalaisia, mutta tajuttuamme miten holmoilta olimme vaikuttaneet, muutimme mielemme ja olimmekin ruotsalaisia. Mies olisi voinut olla joku hullu sekopaa (vaikka me siella taisimme olla ainoat hullut, mitakohan mieskin ajatteli, han oli keskella yota lenkilla ja tormaa pimeassa puistossa kolmeen ulkomaalaiseen opiskelijaan, jotka leikkivat piilosta, noloa!), mutta Radek pysyi silti piilossaan ja uskalsi vasta myohemmin lahestya meita. Mika herrasmies! Koira oli ihana Jack Russelin terrieri (yksi lemppareistani) ja rapsuteltiin Bobbya heltyneina. Tovi siina juteltuamme lahdimme sitten jatkamaan taas matkaa ja tultuamme sillalle, paatin taas loikata alas. Miksi, noh sita en tieda, minulla on valilla aina joku vastustamaton halu hypata korkealta, sita tulee aina silloin talloin tehtya, ei ihme, etta naytan 17-vuotiaalta, hyppiminen varmaan pysayttaa ikaantymisen. Ehka aika pysahtyy ilmassa. Joka tapauksessa… Idea oli sinansa hyva, mutta toteutus matti. Hyppasin rinteeseen, missa kolautin paikat melko pahasti, polvet ja leukaan tuli pari mustaa raitaa. Siita hyppasin sitten maahan. Ihanat uudet housuni ja converset karsivat ja ovat jokseenkin mutaisia. Toivottavasti ei mitaan sellaista, mita ei pesupulveri voisi pelastaa. Lahdin sitten etsimaan ulospaasya ja loysin sen hetken pelattyani jaaneeni loukkuun aitojen ja puomien taakse. Se ei tokikaan ollu viimeinen kommellus. Kotiovella alettiin turhautuneina avaamaan lukkoa. Jostain syysta avainta ei edes saanut sisaan, hetken siina eri avaimia kokeiltuamme kasitimme, etta heilta oli jaanyt sisapuolelle avain lukkoon! Yritettiin kaikenlaisilla tikuilla tokata sita pois, mutta turhaan. Mietimme, jo, etta joudummeko kuljeksimaan aamuun asti kylmassa yoilmassa, kuten Radekille ja Martinille oli alussa tapahtunut, mutta aloimme koputtelemaan ovelle. Pelko voitti kaikki hapean tunteet. Jonkun ajan kuluttua kuulimme oven takaa aania ja helpotuimme, kun kuulimme Tonyn aanen kysyvan “Allright” ja selitimme, ettemme saa avainta toimimaan. Tony otti avaimen sisapuolelta pois ja avattuamme avaimella oven olikin Tony jo kadonnut, mita hiukan ihmeteltiin. Menimme sitten nukkumaan ja aamulla saimme kuulla, etta he olivat luulleet meidan olevan kotona ja sangyssa ja kuultuaan koputukset olohuoneeseen (missa vanhemmat nukkuvat, aina kun opiskelijat valtaavat muut huoneet) Tony oli lahtenyt alushoususillaan ovelle ja avaimen otettuaan juossut akkia nurkan taakse piiloon.

Sunnuntaipaiva vietettiin korttia ja biljardia pelaten, seka elokuvaa katsellen. Kaikki olivat lahinna huvittuneita hauskanpidostamme, josta kerroimme parhaita paloja. Kun Martin tuli jalleen sunnuntairetkeltaan, kerroimme hanellekin siita, mutta tehtyamme jo aprillipilan, han ei tainnut uskoa mitaan muutakaan. Enka ihmettele: Leikimme puistossa piilosta ja joku pieni koira meinasi syoda meidat ja hyppasin sillalta. Eniten epauskoa heratti kuitenkin, etta Radek oli tanssinut.

Taas on saanut huomata, etteivat brittilaisetkaan ole kovin jaykkia. Mennessamme baariin vastaan tuli iso lauma keski-ikaisia ihmisia, jotka olivat pukeutuneet professoreiksi, lehtoreiksi ja opettajiksi. Joku paiva sitten nousin bussiin, missa kuski istui matkustajan paikalla ja sanoi minulle, etta sina ajat, mista tietenkin jouduin kieltaytymaan, koska en omista edes ajokorttia (taisin nahda viime yona unta, etta Maria astui bussin ratin taakse). Samaisessa bussissa alkoi joku nuori poika komealla aanella laulamaan Sinatran My Way:ta.

Flunssa jatkuu aina vaan. Oisin heraan usein yskimaan ja niistan jatkuvasti. Tana aamuna nena alkoi vuotamaan verta, kun olen niistanyt liikaa. Nyt en uskalla edes niistaa enaa, vaikka olisikin tarve.

Tanaan olen taas reprolla toissa. Olen taalla jalleen huomenna ja Maria on taalla vuorostaan keskiviikon ja torstain, jolloin mina menen vuoropaivina Kings roadin ja Goschenin kirjastoihin. Kirjastot ovat nimittain vuoropaivina kiinni ja aukiolot ovat rajoitetut. Yleensa kirjastot sulkeutuvat 6.30 pm, mutta talla viikolla 3.30 pm. Koululaisilla ja opiskelijoilla on nimittain tama ja ensi viikko vapaata. Ikava kylla Dave tulee vasta iltapaivalla ja Chris ei ole kumpanakaan viikkona paikalla. Joten nyt olen Carlan ja Carolinen kanssa. Carolinesta en oikein pida, silla han katsoo meita aina oudosti ja oli Scottin mukaan jattanyt syntymapaivatkin valiin, silla ei pitanyt siita seikasta, etta tulisimme sinne.

Toita ei ole paljoa, joten valilla pystyn kirjoittelemaan blogia. Usein kylla kaytan siihen ruokatunteja ja kahvitaukojakin. Viikonloppuna en taas paassyt nettiin, silla perheen netti ei edelleenkaan toimi. Sinansa, vaikka valilla onkin tyosaralla kevyempaa, on koko tama ulkomaan matka, niin tayspaivaisen kuluttavaa hommaa, etta ollaan jo niiden takia melko uupuneita, minka takia flunssakin kai pitkittyy. Alati pitaisi olla niin keskittynyt kuuntelemaan englantia ja muistamaan kulttuurierot ja kayttaytymaan normien mukaan. Siksi on helpompi olla niiden ihmisten kanssa, jotka ymmartavat meidan olevan taysin erilaisessa ymparistossa. Tyopaikan Chris, Dave, Carla ja Scott tuntuvat tajuavan sen. Myos muiden kaltaistemme muukalaisten kanssa on helpompi puhua, silla he ovat samanlaisessa tilanteessa kuin mekin. Radekin ja Martinin seura on siita syysta verratonta. Lapsetkin ovat viela ennakkoluulottomia ja he saavat itsekin tarkeita kokemuksia, kun kasvavat monikulttuurisessa ymparistossa. Jo minusta on rankkaa, kun joudun jattamaan heidat taakse pian, joten heillekin saattaa toisaalta olla raskasta tutustua ihmisiin ja sitten hyvastella heidat. Ymmartamani mukaan heista ei kyllakaan yleensa tule nain laheisia muiden opiskelijoiden kanssa.