Jaahyvaisia

Aamulla menimme leipomon kautta ja toimme Reprolle suklaadonitseja. Eilen ostimme myos Sibeliuksen cd-levyt Chrisille, Carlalle, Scottille ja Davelle, jotka juuri annoin. Radekille ostimme Himin kokoelman, kun ei oikein mitaan hyvaa suomalaista loytynyt. Ei Kaurismaen leffoja eika Hanoi rocksia. Seka perheelle, etta kirjastolle annamme suklaata.

Voi ei, kuulin Chrisin juuri kertovan salaisuutemme pomolle, Hilarylle, viereisessa huoneessa. Etta sanomme olevamme ruotsalaisia nolatessamme itsemme ulkomailla. Nyt he ajattelevat aina nahdessaan huonosti kayttaytyvan ruotsalaisen, etta han on suomalainen. Sinne meni maine! Anteeksi suomalaiset!

Eilen vierailimme yliopiston kirjastossa ja olisimme mielellamme jattaneet sen valiin, nimittain siella oli kuolettavan tylsaa. Hieno kirjasto, mutta ikavaa henkilokuntaa. Kaiken lisaksi emme useimmiten ymmartaneet sanaakaan heidan puheestaan. Vierailusta ei oikein jaanyt mitaan mieleen. Onneksi muut tutustumiset ovat olleet onnistuneempia.

Toissailtana Radek kertoi, etta miesten ja naisten osat vaihtuvat, kun mies on lyonyt naisen peppua kepilla. Nainen kaataa aamulla nukkuvan miehen paalle vetta. Niinpa sitten teimme eilen ennen yliopistolle lahtoa. Hiivimme vesilasin kanssa hiljaa poikien huoneeseen ja kaadoimme vetta Radekin paahan. Ilme oli nakemisen arvoinen ja juoksimme kauhuissamme kostoa pelaten alakertaan. Han oli kuulemma osannut odottaa aamulla tuloamme ja herannyt jo ennen kahdeksaa, mutta oli sitten kuitenkin nukahtanut, joten paasimme yllattamaan. Jalkeenpain kuulimme, etta Radek oli hiukan muovannut totuutta, silla oikeasti naisen kuuluisi kaataa vetta amparillisen!

Eilen Pavel tuli hakemaan meidat kotoa toiden jalkeen ja menimme hanen luokseen, missa tapasimme matkalta palanneen isanta-aidin (en tieda miten kutsuisin, hanen isantaperheensa on siis kuusikymppinen nainen). Aloimme leikkaamaan Pavelin tukkaa. Mina aloitin ja Maria jatkoi, koska hiukset oli niin paksut, etta niita oli pitkaveteista ohentaa. Ihan hyva lopputulos tuli, lukuunottamatta pienta aukkoa takaraivossa.

Kavimme asken kirjastossa pienessa hyvastelytilaisuudessa. Siella oli lisaksemme Hilary, Helen, Sue, Carla, Theresa, Darren, Chris, Scott ja Alan. Vaivaantuneina siina seisoskelimme, kun meille annettiin lahjat ja kortit. Saimme pienet somat lasiesineet, jotka olivat paikallista designia. Pian reprolaiset aikovat kokata meille tacolounaan ja Chris on haatanyt minut viereiseen huoneeseen, koska tekee meille macillaan t-paitoja.

Tanaan menemme suoraan toista Scottin, Carlan, Chrisin ja Nickyn kanssa homobaari Swallowiin jaahyvaisoluelle ja jos viela jaksamme, niin tapaamme Radekin kaupungissa. Lauantaina taytyy vaan pitaa huoli, etta jaksamme pakata, joten ei voi myohaan rillutella.

Paasiainen

Mista sita alottaisi, ei ole koko paasiaisena paassyt nettiin…

Perjantaina kuunneltiin keittiossa Dionin kanssa musiikkitelevisiota ja kun tuli eras pussycat dollsin biisi, josta osaan sanat aloimme tanssimaan ja hoilottamaan hullun lailla. Nolostuin kovasti, kun eras mies, joka oli korjaamassa jacuzzia tuli keittioon kysymaan, missa meidan isa on (luultuaan, minuakin perheen tyttareksi). Han oli kovin huvittunut, kun jahmetyin ja laitoin kadet kasvoilleni. En toennut siita enaa ja piilouduin, kunnes mies oli lahtenyt. Chantelle sanoi taas pari paivaa sitten, etta olemme parhaat opiskelijat, jotka heilla on koskaan ollut, kun taas tansseimme Marian kanssa hontteina. Han kuulemma pitaa meista, kun olemme niin hassuja.

Perjantaina oli tosi lammin paiva ja lahdettiin sitten keskustaan kavelemaan. Hiukan huono omatunto, etta tuli shoppailtua, vaikka oli pitkaperjantai. Britit nimittain juhlivat paasiaista varsinaisesti vasta sunnuntaina, joten kaupat olivat auki. Eraassa kaupassa kuulin joidenkin nuorten naisten puhuvan ruotsia ja oli aivan pakko menna juttelemaan. Oli aika vaikea akkia vaihtaa kieli ruotsiksi, koska tahan asti on pallotellut pitkaan vain englannin ja suomen valilla. Toinen naisista kuulemma asuu Plymouthissa ja toinen oli hanen siskonsa, joka oli taalla vierailulla. Kerrottiin omista puuhistamme ja toivoteltiin hyvaa jatkoa ja paasiaista. Mukavia naisia! Kaytiin markkinoilla, jotka muistuttivat suomalaisia markkinoita muuten mutta eri kojuista tuleva ruoan hajut sekoittuivat ja saivat aikaan vastenmielisen yhdistelman. Tultuamme kaupungilta lapset olivat niin odottaneet koko paivan paluutamme, kun olimme luvanneet, etta voisimme kai kayda heidan kanssaan puistossa leikkimassa. He olivat kovin tohkeissaan ja miettivat kuumeisesti, mita laittaisivat paalleen. Liikuttavaa. Menimme taas Graveyard-puistoon, jossa leikittiin piilosta, hippaa ja kiipeiltiin puissa. Tavattiin myos Jack Russelin terrieri Bobby, jota oli onneksi taluttamassa eri henkilo kuin edellisella keskiyon kohtaamisella, jolloin leikimme piilosta. Illalla mentiin Marian, Pavelin ja Radekin kanssa ulos kaydaksemme parissa paikassa. Toiseen paikkaan, Roundaboutiin tuli myos Petr ja Katka, jotka ovat poikien tsekkiystavia. Ensimmainen kaymistamme paikoista, missa soitettiin oikeasti hyvaa musiikkia.

Lauantaina tuli Pavel kotimme kautta puolilta paivin, koska meidan oli maara menna lautalla keskustasta lahden toiselle puolen. Paiva oli taas kaunis ja lammin. Kaveltiin pitkan laiturin paahan ja lahdettiin tasapainottelemaan kiville ja oli aivan pakko kayda maistamassa Atlantin suolaista vetta. Kuljimme kukkuloista ensimmaiselle, jolla oli hieno vanha torni, missa oli tykki. Mekin aloimme sitten leikkimaan ruohosotaa ja sotkin vaihteeksi housuni, jotka alkavat kaymaan jo vahiin. Menimme kivikkoiselle rannalle katselemaan merta ja keraamaan simpukankuoria ja heittelemaan litteita kivia. Kuljimme vihreilla rinteilla meri oikealla puolellamme. Merella nakyi pitka murtaja, purjeveneita ja joitakin sotalaivoja. Pitkin kulkemaamme matkaa oli penkkeja, jotka olivat omistettuja edesmenneille ihmisille, jotka aikoinaan kavivat ihailemassa samoja maisemia. Levatessamme eraassa vaiheessa yhdella penkeista pyysimme Radekia kertomaan meille tsekiksi sadun. Alkoi unettamaan ja satu kuulosti kauniilta, vaikkei me siita mitaan ymmarretty. Kavimme Jennycliffilla kahvilla ja otin lampiman kaakaon ja raparperipiirakkaa. Kun jatkoimme matkaa, kuljimme jyrkalla rinteella, jossa oli polku ja valilla portaita. Ymparilla oli lehtipuita, mitka muistuttivat meita Taru sormusten herran vihreista lehdoista. Kaikki oli taydellista! Valilla kapealla polulla tuli vastaan ihmisia, jotka hymyilivat ja vaihtoivat kanssamme joskus muutaman sanan. Tulimme jossain valissa aitaukselle, minka takana oli kauniita tyohevosia, joita ihailimme tovin. Paatettiin kavella niin kauas, etta nakisimme puhtaan ja tyhjan horisontin. Tulimme jonkinlaiselle hylatylle tukikohdalle, mista katselimme kaukaista kylaa, suurta Plymouthia, merta ja rinteita. Lahella oli valtava muuri, jonka takana oli golf-kentta, jota kohti lahdimme kulkemaan. Marian jalkoja sarki ja paatimme lahtea takaisin. Ajattelimme ylittaa golf-kentan, mutta siella juttelimme eraalle herrasmiehelle, joka ehdotti, etta olisi parempi jatkaa tieta pitkin, silla kentan takana oli pelto, jolla ei ole sallittua kulkea. Kavelimme tieta pitkin takaisin pysahtyen valilla katselemaan luontoa. Jossain vaiheessa naimme taas aitauksellisen hevosia, jossa eras pikkutytto ystavallisesti selitti meille hevosten nimia, ominaisuuksia ja ruokavalioita (kuka pitaa ruohosta ja kuka voikukista). Uskaltauduimme jopa koskemaan eraan hevosen, JDayn, turpaa. Palattuamme takaisin vesitaksille usean tunnin vaelluksen jalkeen olimme jo viluisia, kun aurinko oli mennyt pilveen, joten paatimme palata kotiin, Stokeen, bussilla.

Illalla elvyttyamme hiukan ruoan ja levon jalkeen, palasimme kavellen keskustaan Radek, Maria ja mina. Menimme suoraan rokkibaariin The Hubiin, missa soi loistavaa musiikkia, joka tosin oli liian aanekasta, koska meidan oli hankala kuulla toisiamme. Vessa oli melko erikoinen, silla siella oli yhdessa kopissa kaksi ponttoa, mika on kylla sinansa ihan fiksua, silla tunnettu seikkahan on, etta tytot kayvat usein vessassa yhdessa. Tuumailimme sita eraan tyttosen kanssa ja loukkaannuin hiukan, kun han luuli meita amerikkalaisiksi! Lampparibandi alkoi soittamaan kymmenelta ja jalkeenpain vaivasi kovasti, kun bandin nimi oli jaanyt pimentoon, joten kaydessani baaritiskilla hiukan eparoityani paatin lahtea kysymaan sita parilta bandin jasenelta, jotka satuin nakemaan. He ystavallisesti lahtivat hakemaan kayntikorttiaan ja halusin valttamatta heidan kanssaan valokuvaan. Aksenttini on kuulemma hieno:) He olivat otettuja, etta pidin heidan musiikistaan. Bandi on siis Full Speed Alone ja se on paikallinen bandi, kuten illan paabandikin, The Van Diesels. Loistavaa musiikkia soittivat kumpainenkin! Ostettiin Marian kanssa heidan ep-levynsa, mihin myyjapojat lupasivat hakea meille nimmaritkin. Kaksi bandin jasenta kirjoittivat ne, mutta laulajaa ei tavoitettu, joten myohemmin nahtyani laulajan minun oli tietenkin pakko kysya nimikirjoitusta haneltakin. Han lahti sitten ystavallisesti jahtaamaan kynaa ympari baaria. Menestyksellinen ilta oli. Tanssittiin valomerkkiin asti (noin yhden jalkeen) ja lahdettiin kavelemaan Union Streetia pitkin kotiin. Reitti ei ole turvallisin mahdollinen, miksi siella taalla oli pienia ryhmia poliiseja. Hetken mielijohteesta paatimme jutella heille, mika osoittautui hyvaksi paatokseksi, silla he olivat eri reiluja kavereita. Otettiin koppalakeista valokuvia, mitka menivat ikava kylla pilalle, minka uskon johtuneen heidan heijastimistaan. Juttelimme hieman enemman eraalle poliisille, Andylle ja kerroimme juoneemme ainoastaan vetta (ehka pelosta joutua pidatetyiksi). Sanoimme tyoskentelevamme mieluummin heidan kanssaan, joten he saisivat soittaa city collegelle ja tiedustella asiaa. Taitaa kylla olla liian myohaista vaihtaa harjoittelupaikkaa.

Sunnuntaina Radek pyysi meita kanssaan kavelylle Devil’s pointissa, mista ihailimme jalleen merimaisemaa makoillen nurmella. Tultuamme kotiin jouduimme taas lahtemaan tyttojen kanssa puistoon, silla olimme tavalleen luvanneet, emmeka pystyneet siita luistamaan, vaikka olimmekin vasyneita. Ensin saatiin kylla onneksi sovittua, etta talla kertaa ei leikita mitaan rankkoja leikkeja. Kuljeksimme Devonportin puistossa, missa tytot saivat keinua ja rimpuilla (mihin mekin luonnollisesti otettiin osaa). Kamerasta hajosi ikava kylla naytto, mutta ei se mitaan, Royn kamera, ja toimii se viela muuten kylla, harmittaa vaan etta vaikea tietaa mita asetuksia kayttaa, kun ei nae kuvia. Joudun muutenkin ottamaan kuvat vanhaan tyyliin reiasta tirkistellen. Sunnuntai-iltana kavimme taas Pavelin luona teella ja rapsuttelemassa kissoja.

Maanantaiaamuna Radek laiski vuorotellen peppujamme biljardikepilla lorun saattelemana, joten annoimme hanelle suklaamunat. Olimme kumpikin noloina ja hehkuimme tulipunaisina, vaikka useimmiten kehtaamme tehda hapeilemetta oudompiakin asioita. Pakattuamme tavarat kavimme ostamassa suklaamunia, viemisiksi Chrisille ja Nickylle. Olisi pitanyt ostaa jotain muutakin, mutta emme olleet tajunneet, eika myohemmin ollut mahdollisuutta. Taytyy vieda loppuviikosta reprolle jotain. Chris tuli hakemaan meita collegelta aamupaivalla ja lahdettiin ajelemaan kohti Dartmooria. Ihmisia oli paljon liikenteessa, koska saa oli kaunis ja kaikilla oli vapaapaiva. Ja nummilla oli kaunista! Pysahdyttiin siella taalla tarkastelemaan mm. lampaita, hevosia, laaksoja ja puroja. Naimme myos alueen mihin kirja The Hound of the Baskerville sijoittuu. Tiet olivat kapeita ja niita reunusti sammaloituneet muurit ja muratit kiipeilivat puita pitkin. Ihmetytti vaan, miten Chris uskaltautui ajamaan, silla nurkan taakse ei pystynyt nakemaan. Ajeltiin pikkukylien lapi ja eraassa pysahdyimme pieneen inniin, missa Chris tarjosi meille siiderit. Istuimme jutellen kaikenlaista ja kuunnellen tarinoita mm. Chrisin kapinallisesta nuoruudesta. Miten han oli poikakoulussa ollut oikea hurjimus, jota nuoremmat pelkasivat. Kerran han oli jopa ripustanut jonkun pojanklopin jaloista muurille. En voi olla pitamatta Chrisista, vaikka han kertoo juttuja kaymiltaan festareilta ja pilvenpolttamisesta. Niiden tilalle on nykyaan onneksi tullut harrikkakokoontumiset ja pakuretkeilyt. Kantani huumeista olen tietenkin ilmaissut, mutta se ei esta keskustelemasta asioista. Jossain tasolla samaistun Chrisiin ja han muistuttaa jostain syysta isaani. Mukava ja leppoisa mies. Matkalla saimme kuulla myos muita tarinoita liittyen paikkoihin. Naimme kirkon, jossa sanotaan pidettavan joskus mustan magian seremonioita, pelottavaa… Ja eraalla tiella kummittelee ja joskus siella voi nahda hevosen vetamassa karryja, silla siella on aikoinaan tapahtunut onnettomuus. Naimme suloisia lampaita ja pienia karitsoja, joista yritimme ottaa kuvia, mutta vaikka ne eivat pelanneet ollenkaan autoja, niin meita ne juoksivat pakoon. Nummilla naimme juoksentelemassa villihevosia ja kuulemma ne myydaan vuosittain pilkkahintaan (esim. 50 p/kpl) osa lemmikeiksi ja osa Ranskaan lihoiksi. Surullista.

Saavuimme lopuksi kylaan, jossa Nicky ja Chris asuvat kolmen kissansa kanssa. Talo oli erittain kotoisa ja kissat olivat ihastuttavia. Kuulemma kaikki halutaan pitaa Buckfastleigh:n kylassa mahdollisimman ennallaan, joten kaikkiin mahdollisiin muutoksiin on anottava lupaa. Jos Chris ja Nicky haluaisivat esim. laittaa ikkunoihin kaksoislasitukset, ei heidan olisi sita omine lupinensa sallittua tehda.

Oli mukavaa nahda Nicky jalleen. Han kokkaili taytta paata ja oli hiukan arsyyntynyt Chrisille siita, etta meilla kesti kauemmin, kuin han oli odottanut. Chris nimittain eksyi vahan valia, koska hanella ei ollut vaimoa navigoimassa. Kerroin, etta voisin syoda lihaa, koska ruoka oli melko perinteinen ja halusin kokea sen. Roast lamb, roast potatoes, peas, carrots and yorkshire pudding. NAMI NAMI NAMI! Ateria oli nimeltaan Sunday roast. Ruoan kanssa joimme valkoviinia ja meille oli varattu myos lempisiideriani Strongbowta. Paras taalla syomani ateria, sopivan tayttava! Aluksi oli outoa syoda lammasta, mutta loppua kohden helpotti kun kerran sen kynnyksen ylitin. Pienen tauon jalkeen saimme lamminta apple pieta, jonka paalle laitettiin clottered creamia. Paras jalkiruoka koskaan! Siirryimme sitten olohuoneeseen juttelemaan. Hellimme kissoja Honeyta, Budia ja Robby Artia. Viimeksi mainittu oli ikava kylla todella flunssainen ja aivasteli vahan valia. Rassukka…

Jossain vaiheessa Nicky naytti meille muusikko Brian Pendletonin muistoksi tekemaansa nettisivua. Saimme myos kuunnella hanen musiikkiaan ja Nicky oli kylla tehnyt oikein pelatessaan Pendletonin jaavan unholaan, silla musiikki ei ansainnut moista kohtaloa. Puhuimme jousiammunnasta, musiikista, politiikasta ja amerikkalaisista istuskellessamme olohuoneessa. Illemmalla katsoimme Monty Pythonia ja Led Zeppelinia dvd:lta. Meita nauratti kovasti, kun katsoimme nuorisoa ja Chris naytti itsensa yleison joukosta. En olisi tunnistanut. Olin viela edellisesta ruoasta taynna, kun Nicky toi kaikille kulholliset jotain kovin tulista risottoa, jota heidan on tapana syoda kerran viikossa. Menimme hyvissa ajoin nukkumaan, silla aamulla oli aikainen heratys, koska meidan piti ajaa takaisin Plymouthiin toihin. Nukuin tosi huonosti, vaikka he olivat antaneet meille oman makuuhuoneensa mennen itse vierashuoneeseen. Huone oli lammin ja nukuimme untuvatakilla ja tyynyilla. Valilla oli melko kuuma, mista ei saisi valittaa, mutta olemme jo tottuneet kylmiin huoneisiin. Saimme heilta viela kaiken paalliseksi lahjat aamulla. Suosittua ja kestavaa Cornish blue -sarjaa olevat sinivalkoiset mukit ja kirjat, joissa on kuvia Devonin rannikolta. Ihania ihmisia, heita tulee todella ikava. He kutsuivat kaymaan joskus luonaan taalla ja kun he muuttavat Espanjaan muutaman vuoden kuluttua, olemme tervetulleet sinnekin.

Hyvastely on ollut aika rankkaa. Viime viikolla hyvastelin Annan ja silloin alkoi hiukan itkettamaan, kun Annalla on ollut jonkinlainen infarkti ja han puhui siita syysta melko hitaasti ja kavelee vahan vaivalloisesti. Siksi han muistuttaa minua papastani, joka sai aivoinfarktin, eika pystynyt enaa puhumaan viime vuotenaan. Myos Maggie lahti viime torstaina, ja jatti meille pienet lahjat. Hankin oli yksi suosikeistani. Joskus meilla oli aikomus kayda hanen luonaan, mutta aika on kaynyt vahiin ja tehnyt monia aikomuksia tyhjiksi. Tajusin ennen paasiaista etten enaa naekaan Davea, mika harmittaa kovasti. Menen huomenna ja perjantaina reprolle, mutta Dave on lomalla Walesissa melomassa. Ehka sita parempi, mita vahemman ihmisia joutuu hyvastelemaan, se on nimittain aika rankkaa. Radekiakin tulee ikava. Eilen mietimme ollessamme Nickyn ja Chrisin luona, etta miten Radek parjaa, kun emme ole siella, mutta kohta lahdemme lopullisesti. Kamalaa.

Tsekkilainen paasiaisperinne

Eilen kavelimme Tellukselle Maria, Radek ja mina. Paluumatkalla seuraamme liittyi myos viime viikolla tapaamamme Pavel. Han on kuulemma kaksi viikkoa yksin kahden kissan kanssa emantansa talossa, joten menimme sitten kylaan. Tajusin miten paljon ikavoinkaan omia kattejani, kun paasin hellimaan kahta suloista karvapalloa. Pavel tarjosi meille teeta ja kekseja oikein tarjottimella tuoden ja posliinikannusta kaataen. Talossa oli kunnon brittilaista tunnelmaa, mika sai meidat toivomaan, etta olisimme paatyneet sinne asumaan. Toisaalta siella saattaa olla valilla pitkastyttavaa toisin kuin Burridgeilla. Juttelimme lahinna kevyista aiheista ja vitsailimme, mutta jossain vaiheessa vakavoiduttiin puhumaan jopa uskonnosta. Tsekki on melko ateistinen maa ja Radek, Martin ja Pavel eivat yksikaan heista kuulu kirkkoon. Puolen yohon jaksettiin ja kavelimme sitten kotiin, joka oli onneksi lahella. Pitkin yota yskin ja tanaan olenkin melko uupunut toissa, eika yhtaan helpota asiaa, ettei oikein ole asiakkaita, kun opiskelijat ovat suurimmaksi osaksi lomalla.

Noh, enaa huominen ennen omaa paasiasenviettoamme. Maanantaina ainakin taidamme menna Chrisin ja Nickyn luokse yoksi, emmeka luultavasti valty joutumasta tsekkilaisen perinteen kohteeksi. Pojat saattavat lyoda meita takamukselle, jolloin joutuisimme antamaan heille kananmunat. Meillakin on Suomessa trulleilla oksat, mutta niilla ei sentaan lyoda. Tsekkilaiset miehet kayvat paasiaisina kotimaassaan naispuolisten ystaviensa luona lyomassa heita pepuille. Outoja nuo tsekkilaiset!

Painajaisunia

Tony kolaroi niiden hienon auton tanaan. Se oli kuulemma toisen osapuolen syy, vaikken yhtaan ihmettelisi jos Tonyssakin olisi syyta, nimittain han on todella hullu kuski. Han oli melko raivona ja kutsui naista nimella stupid b*tch. Pelottavaa!

Nyt ripustellaan kanvaaseja eraan opiskelutilan seinalle. Sinne on noussut myos meidan signeeraama suomalaismaisema. Jannittavaa!

Nain viime yona taas painajaisia hamahakeista ja paluusta Suomeen. Varmaan, kun eilen olin aika allapain. Uni painaa vielakin… Puhuin siita Daven kanssa ja ajattelin, etta luultavasti myos kaikki kaverit ja perhe nakevat painajaisia paluustani ja ovat Daven mukaan saattaneet jopa menna niin pitkalle, etta ovat muuttaneet pois. Dave jekutti kuulemma vaimonsa kanssa joskus puolenvuoden reppureissulta palaavaa veljenpoikaansa. He olivat pyytaneet ystaviaan taloonsa vastaanottamaan veljenpoikaa sanomalla “He eivat asu taalla enaa”. Sehan olisi miellyttava kotiinpaluu.

Tiedoksi kaikille, etta viina ei ollut suurin syy lauantai-illan hassutteluun (Marille myos). Se oli lahinna harmitonta hauskanpitoa. Sunnuntaikin oli, yllattavaa kylla, melko krapulaton paiva, joten ei se liialliseksi latraamiseksi ollut mennyt. Eli ei syyta huoleen, aina ei vain jaksa kayttaytya kuten kypsa ja sivistynyt aikuinen, selvinpain tai ei.

Hulluja ihimisia!

Aidille ja Riikalle synttarionnittelut!

Tosi omituinen viikonloppu takana… En tieda mita uskaltaa kertoa, koska kaikki eivat varmaan tieda mun pimeista puolista. Enka edes tieda, ketka kaikki tata blogia lukevat.

Perjantai-itana kaytiin parin talon paassa Waterloo innissa yhdella. Skotti George oli sita meille suositellut Plymouthin parhaana pubina. Halpaa siideria siella ainakin oli, mutta muuten ei kummoista. Joku kamala poika tuli noloin elkein meita iskemaan. Annettiin hanen istua tovi vieressamme. Han arveli iaksemme 17, koska itsekin oli kuulemma sen ikainen. Han ei voinut millaan uskoa, kun vakuuteltiin todellisia ikiamme. Dewey haipyi sitten vahin aanin ja kuultiin hanen kertovan kaveriporukalleen, miten vanhoja olemme:)

Lauantaiaamuna herattiin Totnesia varten. Mentiin junalla, silla liput saa lauantaisin puoleen hintaan, eika matka kesta kuin puoli tuntia. Totnes oli ihan suloinen pikkukaupunki. Kayskenneltiin pienissa liikkeissa ja kaupungin hippiolemus naykyi siina, etta putiikeissa myytiin suitsukkeita, kristalleja, reilun kaupan ja orgaanisia tuotteita, mika nayttaa olevan muutenkin kasvussa ympari Britanniaa. Se on aika outoa, silla muuten normibritit eivat edes lajittele roskiaan ja ostavat kaikki pienissa pakkauksissa. Tuntuu, etta perheen lapsetkin ovat taysin jaaneet vaille ymparisto-opetuksesta. Joskus yritettiin turhaan selittaa Kayleighlle, etta miksi haluamme joskus ostaa vaatteitamme kirpputoreilta ja Danielille, etta miksi ostimme jotain ihmeen orgaanista (luomua) teeta heidan kayttamansa PG’s:in sijaan. Kayleigh vaikutti saalivalta ja pitavan meita koyhina. Eilenkin he kavivat ostamassa Dionille polkupyoran ja Chantellellekin olisi pitanyt ostaa oma, koska eihan han millaan voisi kayttaa siskonsa vanhaa. Loppujen lopuksi he eivat sitten ostanutkaan toista pyoraa, silla Chantelle halusi kayttaa rahan mieluummin leluihin. Kayleigh sai uuden kannykan (Nokian) vaikka edellinenkin oli melko uusi malli, mutta ei enaa muodissa. Uusi puhelin oli pakko saada, koska se oli pinkki. Ai niin, jalleen eksyin aiheesta. Siis, Totnes… Maria paleli koko ajan ja minulla sarki paata, joten ei oltu parhaillamme lauantairetkea varten, mutta yritettiin suoriutua pakollisista tekemisista. Kaytiin katsastamassa jokaviikkoiset markkinat, mista loysin ihanan hippitopin, jonka loppujen lopuksi myin kuitenkin Marialle. Yritettiin menna myos linnalle, mutta sen oli ikava kylla maara aueta vasta huhtikuun ensimmainen, eli seuraavana paivana. Mentiin sen sijaan sitten kuljeksimaan joen rantaan ja kaytiin Waterside bistrossa ottamassa Old English-siiderit. Kevaan ensimmainen terassisiideri, pakko sekin oli tehda, vaikka olikin kylma tuuli.

Illaksi meilla oli suunnitelmia, olimme sopineet menevamme Radekin kanssa kaymaan keskustassa jossain baarissa, koska oltiin mokotetty, kun he olivat kayneet edellisena iltana Cubassa kysymatta meita mukaan. Martin oli illalla viela yhdella jokaviikkoisista aktiivimatkoistaan, kun lahdimme kolmestaan ulos. Paikka johon menimme olikin sitten klubi, vaikka niita olemme halunneet talla matkalla valttaa, musiikki soi kovalla ja naiset olivat pukeutuneet mauttomiin pikkutoppeihin, minihameisiin ja saappaisiin. Ilmeisesti taallapain arvostetaan sellaista, silla Daniel ja jopa Radek nayttavat pitavan sellaisesta. Hyi olkoon. Mutta hauskaa oli! Yhden sijasta join vahan enemman kuin oli tarkoitus, mutta eipa tuo mitaan haitannut. Kavin Radekin kanssa tanssimassa YMCA:n (kun ei sen lahemmaksi homobaaria pystytty paasemaan), mutta muuten musiikki oli aika ala-arvoista meidan makuun. Juteltiin kaikenlaista ja taas baari meni liian aikaisin kiinni ja lahdettiin kulkemaan kotia kohti. Juoksentelin kuin paaton kana Mr. Bean -juoksua tien yli ja loikin “vallilla”, joka oli keskella liikennevaylia, alkaa kysyko miksi. Kun tultiin Graveyardille (laheinen puisto), hyppasin muurilta alas pimeyteen ja menin piiloon. Radek ja Maria kuitenkin loysivat minut ja siita sitten jatkettiin piiloleikkia. Maria oli etsimassa meita laskettuaan kahteenkymmeneen ja kun han lahestyi piiloani lahdin juoksemaan poispain, kunnes nain jonkun miehen, joka huolestuneena kysyi “Awright?”, pelastyin niin kamalasti, etta kaannyin kannoillani ja lahdin ryntaamaan kohti Mariaa. Tavoitettuani hanet, meita kohti alkoi juosta arhakka koira ja Maria pelkasi tulevansa syodyksi, joten piiloutui taakseni. Lopulta sitten mentiin miehen luokse ja sanoimme “Sorry, we’re playing Hide and Seek”. Ei mies siita kovinkaan kummastunut, totesi vain, etta tietaa millaisia skandinaavit ovat juodessaan ja juteltiin kaikenlaista. Ensin sanoimme olevamme suomalaisia, mutta tajuttuamme miten holmoilta olimme vaikuttaneet, muutimme mielemme ja olimmekin ruotsalaisia. Mies olisi voinut olla joku hullu sekopaa (vaikka me siella taisimme olla ainoat hullut, mitakohan mieskin ajatteli, han oli keskella yota lenkilla ja tormaa pimeassa puistossa kolmeen ulkomaalaiseen opiskelijaan, jotka leikkivat piilosta, noloa!), mutta Radek pysyi silti piilossaan ja uskalsi vasta myohemmin lahestya meita. Mika herrasmies! Koira oli ihana Jack Russelin terrieri (yksi lemppareistani) ja rapsuteltiin Bobbya heltyneina. Tovi siina juteltuamme lahdimme sitten jatkamaan taas matkaa ja tultuamme sillalle, paatin taas loikata alas. Miksi, noh sita en tieda, minulla on valilla aina joku vastustamaton halu hypata korkealta, sita tulee aina silloin talloin tehtya, ei ihme, etta naytan 17-vuotiaalta, hyppiminen varmaan pysayttaa ikaantymisen. Ehka aika pysahtyy ilmassa. Joka tapauksessa… Idea oli sinansa hyva, mutta toteutus matti. Hyppasin rinteeseen, missa kolautin paikat melko pahasti, polvet ja leukaan tuli pari mustaa raitaa. Siita hyppasin sitten maahan. Ihanat uudet housuni ja converset karsivat ja ovat jokseenkin mutaisia. Toivottavasti ei mitaan sellaista, mita ei pesupulveri voisi pelastaa. Lahdin sitten etsimaan ulospaasya ja loysin sen hetken pelattyani jaaneeni loukkuun aitojen ja puomien taakse. Se ei tokikaan ollu viimeinen kommellus. Kotiovella alettiin turhautuneina avaamaan lukkoa. Jostain syysta avainta ei edes saanut sisaan, hetken siina eri avaimia kokeiltuamme kasitimme, etta heilta oli jaanyt sisapuolelle avain lukkoon! Yritettiin kaikenlaisilla tikuilla tokata sita pois, mutta turhaan. Mietimme, jo, etta joudummeko kuljeksimaan aamuun asti kylmassa yoilmassa, kuten Radekille ja Martinille oli alussa tapahtunut, mutta aloimme koputtelemaan ovelle. Pelko voitti kaikki hapean tunteet. Jonkun ajan kuluttua kuulimme oven takaa aania ja helpotuimme, kun kuulimme Tonyn aanen kysyvan “Allright” ja selitimme, ettemme saa avainta toimimaan. Tony otti avaimen sisapuolelta pois ja avattuamme avaimella oven olikin Tony jo kadonnut, mita hiukan ihmeteltiin. Menimme sitten nukkumaan ja aamulla saimme kuulla, etta he olivat luulleet meidan olevan kotona ja sangyssa ja kuultuaan koputukset olohuoneeseen (missa vanhemmat nukkuvat, aina kun opiskelijat valtaavat muut huoneet) Tony oli lahtenyt alushoususillaan ovelle ja avaimen otettuaan juossut akkia nurkan taakse piiloon.

Sunnuntaipaiva vietettiin korttia ja biljardia pelaten, seka elokuvaa katsellen. Kaikki olivat lahinna huvittuneita hauskanpidostamme, josta kerroimme parhaita paloja. Kun Martin tuli jalleen sunnuntairetkeltaan, kerroimme hanellekin siita, mutta tehtyamme jo aprillipilan, han ei tainnut uskoa mitaan muutakaan. Enka ihmettele: Leikimme puistossa piilosta ja joku pieni koira meinasi syoda meidat ja hyppasin sillalta. Eniten epauskoa heratti kuitenkin, etta Radek oli tanssinut.

Taas on saanut huomata, etteivat brittilaisetkaan ole kovin jaykkia. Mennessamme baariin vastaan tuli iso lauma keski-ikaisia ihmisia, jotka olivat pukeutuneet professoreiksi, lehtoreiksi ja opettajiksi. Joku paiva sitten nousin bussiin, missa kuski istui matkustajan paikalla ja sanoi minulle, etta sina ajat, mista tietenkin jouduin kieltaytymaan, koska en omista edes ajokorttia (taisin nahda viime yona unta, etta Maria astui bussin ratin taakse). Samaisessa bussissa alkoi joku nuori poika komealla aanella laulamaan Sinatran My Way:ta.

Flunssa jatkuu aina vaan. Oisin heraan usein yskimaan ja niistan jatkuvasti. Tana aamuna nena alkoi vuotamaan verta, kun olen niistanyt liikaa. Nyt en uskalla edes niistaa enaa, vaikka olisikin tarve.

Tanaan olen taas reprolla toissa. Olen taalla jalleen huomenna ja Maria on taalla vuorostaan keskiviikon ja torstain, jolloin mina menen vuoropaivina Kings roadin ja Goschenin kirjastoihin. Kirjastot ovat nimittain vuoropaivina kiinni ja aukiolot ovat rajoitetut. Yleensa kirjastot sulkeutuvat 6.30 pm, mutta talla viikolla 3.30 pm. Koululaisilla ja opiskelijoilla on nimittain tama ja ensi viikko vapaata. Ikava kylla Dave tulee vasta iltapaivalla ja Chris ei ole kumpanakaan viikkona paikalla. Joten nyt olen Carlan ja Carolinen kanssa. Carolinesta en oikein pida, silla han katsoo meita aina oudosti ja oli Scottin mukaan jattanyt syntymapaivatkin valiin, silla ei pitanyt siita seikasta, etta tulisimme sinne.

Toita ei ole paljoa, joten valilla pystyn kirjoittelemaan blogia. Usein kylla kaytan siihen ruokatunteja ja kahvitaukojakin. Viikonloppuna en taas paassyt nettiin, silla perheen netti ei edelleenkaan toimi. Sinansa, vaikka valilla onkin tyosaralla kevyempaa, on koko tama ulkomaan matka, niin tayspaivaisen kuluttavaa hommaa, etta ollaan jo niiden takia melko uupuneita, minka takia flunssakin kai pitkittyy. Alati pitaisi olla niin keskittynyt kuuntelemaan englantia ja muistamaan kulttuurierot ja kayttaytymaan normien mukaan. Siksi on helpompi olla niiden ihmisten kanssa, jotka ymmartavat meidan olevan taysin erilaisessa ymparistossa. Tyopaikan Chris, Dave, Carla ja Scott tuntuvat tajuavan sen. Myos muiden kaltaistemme muukalaisten kanssa on helpompi puhua, silla he ovat samanlaisessa tilanteessa kuin mekin. Radekin ja Martinin seura on siita syysta verratonta. Lapsetkin ovat viela ennakkoluulottomia ja he saavat itsekin tarkeita kokemuksia, kun kasvavat monikulttuurisessa ymparistossa. Jo minusta on rankkaa, kun joudun jattamaan heidat taakse pian, joten heillekin saattaa toisaalta olla raskasta tutustua ihmisiin ja sitten hyvastella heidat. Ymmartamani mukaan heista ei kyllakaan yleensa tule nain laheisia muiden opiskelijoiden kanssa.

Exeter

 Eilen mentiin siis junalla Exeteriin, meille oli onneksi ostettu junaliput, silla ne olisivat olleet kalliita ostaa itse. Junassa tajusin taas, etta olen tosiaan Englannissa, koska maisemat olivat todella kauniita. Vihreita niittyja, rinteita, erikoisia lehtipuita, puroja ja Atlantti. Pitkin matkaa nakyi myos elaimia, lampaita, lehmia, poneja, ankkoja ja joutsenia. Kaupunkiin on jo niin tottunut, ettei sita osaa katsoa enaa ihmettelevin silmin. Kaupungit muutenkin on kaikkialla samanlaisia. Pikkujutut tosin edelleen herattavat ihmetysta, kuten Exeterin ostoskeskus oli rakennettu aukion ymparille ja  keskella oli pieni suloinen kirkko. Hassu ristiriita. Kylla taalla kuitenkin on kaunista, jos ajattelee Suomea, joka tuntuu ehka verrattain aika harmaaltakin.

Aamulla kaveltiin kiireessa rautatieasemalle, missa sekoiltiin erilaisen lippusysteemin ja raiteiden kanssa. Pienesta hataannyksesta huolimatta ehdittiin junaan. Matka kesti tunnin ja perilla meidan olisi pitanyt ottaa taksi, mutta paatettiin kavella vaikka kiire olikin, silla koettiin turhaksi maksaa kyydista, vaikka paikka oli kavelymatkan paassa. Myohastyttiin sitten vartin verran, kun aluksi oli vaikea hahmottaa kaupunkia ja karttaa. Kysyttiin sitten suuntaa eraalta mukavalta naiselta, joka kaveli sitten meidan kanssa miltei koko matkan, silla oli menossa samaan suuntaan. Meille olisi tietenkin riittanyt, etta han olisi nayttanyt kartastamme missa olemme, mutta ei avusta viitsi kieltaytya, oli sitten miten kiire tahansa.

Kirjastolla meita oli vastassa eras mies (en muista edes nimea), joka oli kaynyt useamman kerran Suomessa, Tammisaaressa ja han kertoi meille ensin lainausosastosta, minka jalkeen meita kierratettiin eri tyontekijoilla ja osastoilla, joissa vietettiin n. vartin kussakin. Oli siis tiukka aikataulu. (Britit nayttavat olevan muutoinkin kiintyneita aikatauluihin.) Erikoisuuksia oli paljon ja seka Maria, etta mina pidimme enemman Exeterin, kuin Plymouthin kirjastosta. Exeterin kirjasto oli rakennettu vallihautaan ja kukkulalla oli linnan raunioita. Kirjasto oli kuulemma palanut aika pahasti kirjoineen (muut arvotavarat oli onneksi saatu turvaan) ja mustiksi palaneiden seinien paalle oli vain laitettu paneeleja, mita ei olisi paallepain arvannut. Varastossa oli huomattavan paljon W-kirjaimella alkavien kirjailijoiden kirjoja, silla aikoinaan oli jokin maarays, etta tietyt kirjastot varastoivat tiettyjen kirjaimien tai aihealueiden kirjoja. Kirjastossa oli performing arts osasto, missa oli draama-, musiikki- ja erilaisia esittavan taiteen aineistoa. He olivat hammastyneita, ettei suomalaisissa kirjastoissa ole vastaavia osastoja. Myos Exeterin kirjasto lainaa orkesteripaketteja ympari maata (Plymouth ei siis ollutkaan ainoa, kuten vaitetty). Kirjastossa oli myos jonkinlainen Devonin (taman seudun) kokoelma, mihin kuului vanhoja karttoja, piirroksia (melko hienoja), valokuvia ja kirjoja. Hiukan samantyyppisia, kuin joidenkin Suomen kirjastojen kotiseutukokoelmat, mutta huomattavasti laajempi, mita itse olen nahnyt. Mikrofilmilaitteita oli monta ja kuten Suomessakin, niin Iso-Britanniassa ovat sukututkimukset erittain suosittuja. Mutta melko yllattavaa, etta heilla loytyy myos verkossa tietokantoja, joiden avulla voi tutkia sukuaan. Tietaakseni se ei Suomessa ole mahdollista, vaan kaikki joutuu tehda siella konkreettisesti tutkien. Exeterin ja Plymouthin kirjastoissa oli molemmissa mahdollisuudet kayttaa naita tietokantoja, joista pystyy hakemaan tiettyja ihmisia nimien avulla.

Lastenosastokin oli hieno. Todella varikas, pirtea ja eloisa. Heilla on ohjelmistossaan esim. tempauksia, perjantaisin satutuokio ja joskus “jump and rhyme”-leikkia, missa lauletaan ja tanssitaan. Kirjastossa oli paljon leluja ja siella oli myos tietokone “toddlers”:lle (eli parivuotiaille) ja silla pystyi pelaamaan lasten peleja yksinkertaisen ja varikkaan nappaimiston avulla. Kirjojen jarjestyksessa oli kaytetty mielikuvitusta ja koko osasto on hyvin suosittu. Kuten monissa Suomen kirjastoissakaan, ei siella oteta lapsien aineistosta myohastymismaksuja, eivatka kadonneet ja hajonneet kirjat aiheuta ongelmia. Aikaisemmin on otettu maksua lastenkin aanikirjoista (dvd:t, videot, aanikirjat ja cd:t siis vuokrataan muutoin), mutta nyt nekin ovat poistumassa, aanikirjat ovat kuitenkin aina olleet ilmaisia nakovammaisille. Lopuksi juteltiin tovi eraan Leen kanssa ja Lee on naimisissa suomalaisen naisen kanssa.

Kello oli jo reilusti yli puolenpaivan ja meidan piti olla seuraavassa paikassa jo yhdelta. Etsittiin siis ensin Exeter college ja mentiin sitten laheiseen Juice Moose-paikkaan syomaan. Siella puristettiin tuoreista hedelmista mehuja. Asiakkaat saavat myos itse keksia pirtelosekoituksia. Otimme ainoastaan leivat ja teet, jotka olivat melko kalliita, vaikkakin hyvia. Oli kylla sen arvoisia, silla kaikki kaytetty oli luomua ja maitokin oli iloisten lehmien maitoa. Otin ruisleipaa (ah, kuinka olinkaan kaivannut ruisleipaa!), jonka valissa oli salaattia, avokadoa ja kotitehtya hummusta. Lounaan jalkeen mentiin collegelle, missa saatiin kiertaa eraan Bobbyn opastuksella kolme learning centrea (eli koulun kirjastoa), joista kaikki olivat hyvin erilaisia keskenaan, silla kaikissa oli erilaisia opiskelijoita asiakkaina.  Keskukset olivat eri yksikoissa. Maria oli sairas, joten ei jaksanut keskittya enaa ja minakin olin melko poikki aamupaivaisesta vierailusta, koska informaatiotulva vieraalla kielella on melko rankkaa kuunneltavaa. Meille esiteltiin paljon ihmisia, enka muista totta puhuen puoliakaan kaikesta mita meille kerrottiin. Loppupaiva saatiin viettaa valitsemassamme keskuksessa ja menimme takaisin keskustaan mediaopiskelijoiden yksikkoon, silla se oli kaikista mielenkiintoisin, silla siella oli paljon taiteilijapersoonia ja vilinaa verrattuna Plymouthin collegen kirjastoihin, jotka tosin ovat isompia. Saatiin nahda televisiostudio, seka kaikenlaisia valineita, mita kirjastosta lainattiin seka video- etta valokuvaajille. Aika jannittavaa! Melko hyvat valineet ja puitteet opiskelijoille.

Kaiken sen jalkeen paastiin osuuteen, mita oltiin eniten odotettu, katselemaan Exeteria. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin niin vasyneita, nalkaisia ja markia (satoi vetta), ettei kauaa jaksettu kierrella. Kaytiin ostoskeskuksessa parissa kaupassa ja katsomassa kaunista katedraalia, minka jalkeen lahdettiin aika helpottuneina junalla kohti Plymouthia.

Nain muuten jotain kuuroja Exeterissa, Suomessa saattaisin menna juttelemaan, mutta taalla ei ihan uskalla, kun kieli ei kuitenkaan ole aivan sama. Hyvin mun mielesta taalla Britanniassa suhtaudutaan kuuroihin ja niita taitaa olla melko paljon, kuten muutenkin varikkaampaa porukkaa. Kirjastot ja julkiset virastot vaikuttavat ottavan niita hyvin huomioon. Paitsi arsytti kovasti, kun Daniel oli tosi holmo ja tietamaton tassa yksi paiva. Televisiosta tuli joku elokuva, jonka alanurkassa oli nainen tulkkaamassa elokuvaa (aika hienoa, Suomessa en ole nahnyt vastaavaa, paitsi Rollipeikko ja Metsanhenki dvd:lla on ymmartaakseni samainen mahdollisuus) ja Daniel kysyi ymmarranko, mita han puhuu ja sanoin, ettei se ole kovin helppoa, silla kaikissa maissa on omat viittomakielensa ja Daniel vaitti kivenkovaan ettei nain ole, vaikka kuinka sanoin olevani varma asiasta. Han sanoi myos, etta ehka olen keksinyt oman viittomakieleni, mita kukaan muu ei ymmarra ja vaitan sitten, etta kaikissa muissa maissa on eri kieli. Sitten Daniel alkoi matkia kuuroa huitomalla ja leikkimalla vammaista. Arsytti mielettomasti.

 Hassua tuossa aiemmin, kun Alan haki jotain kirjoja tietyista aiheista tietokannasta, ja kysyi miten kirjoitetaan asylum ja laboratory, mita sitten hanelle tavasin. Vanhempi todella mukava herrasmies, mutta britit eivat ilmeisesti osaa tavata lainkaan… Paitsi aina jos kirjoitan jotain tekstia ja tulee pienia kirjoitusvirheita, niin tyopaikkamme perfektionisti Helen korjailee niita innoissaan.

Oon tosi harmistunut ensi viikon aikataulusta. Meille luvattiin, etta saadaan olla 2 paivaa reprolla, mutta ei tiedetty sita, etta ollaankin eri paivina. Yleensa on hauskempaa, kun saadaan olla siella yhdessa. Tylsaa! Ollaanko me tosiaankin niin hankalia yhdessa, etta meidat on pakko erottaa. Itse koemme tekevamme paremmin toita, kun on joku kenen kanssa puhua… Yksin on jostain syysta tehot poissa.

Huomenna, jos koemme olevamme tarpeeksi terveita, menemme vihdoin kaymaan hippikaupunki Totnesissa, joten toivotaan parasta! Homobaariin ei paasta, kun Scottilla on muita suunnitelmia

Flunssaepidemia

Eilen tavattiin uusi mukava tsekki, Pavel, jonka kanssa kaveltiin eilen Tellukselta kotiin. Alunperin meinattiin tulla bussilla takaisin, kuten oltiin sinne mentykin, mutta lannistuttiin, kun bussikuski oli huijannut meita veloittamalla liikaa. Mutta saatiin tietaa uusi lyhyempi reitti kotiin, joten hyva nain. Pavel nimittain asuu jossain lahella ja on jopa toissakin taalla city collegessa. Kavellessa vitsailtiin, etta voidaan vieda tuliasena kavereille kotiin brittilainen flunssa, kun ei oikein muuhunkaan ole varaa. Sori kaverit… En edes uskaltaisi alkaa raahaamaan tuliaisia, kun tannekin tullessa olivat liikakilot kalliita. Pelkaan jopa omien tavaroideni puolesta, olen jo miettinyt mitka vaatteet ja tavarat joutavat roskikseen:(

Melkein kaikilla on taalla flunssa, Mariakin on saanut siita nyt osansa ja minakin karsin viela joko samaa flunssaa tai sitten olen saanut eri virusversion. Tanaankin olen parskinyt ja nieleskellyt rakaa. Eilen Maria oli paattanyt, ettei lahde tanaan toihin, mutta aamulla han tunsikin olonsa hiukan paremmaksi ja lahti silti. Flunssa on oikea epidemia meikalaisilla (ulkomaalaisilla), toissa ja perheessa.

Niinkuin flunssassa ei olisi tarpeeksi, niin olen nukkunut viime aikoina todella huonosti ja aivotkaan eivat toimi englanniksi, suomesta puhumattakaan. Oisin en saa unta ja aamuisin heraan paria tuntia liian aikaisin. Joko koti-ikava kalvaa tai sitten stressaa, kun tietaa, etta opinnaytetyota pitaisi tehda, vaikka se onkin hankalaa taalta kasin. Pari paivaa sitten olin Marian mukaan puhunut unissanikin, mika usein on stressin merkki. Ja sitten ne kaikki painajaisunetkin. Viime yona nain taas unta, etta kavin Suomessa kotona ja olin kovaa kyytia myohastymassa lentokoneesta, jolla piti lahtea takaisin Englantiin. Enka ollut edes ehtinyt tavata Royta siella kaydessani… Kamala uni.

Olen myos alusta lahtien karsinyt ummetuksesta, mutta eilen iski ikava ripuli. Johtuu varmaan ruokavaliosta, kun Mariallakin on ollut ongelmia. Tai sitten se voi olla jokin brittilainen ripuli. Oon niin tokkurainen toissa, etta kaipaan jotain piristysta ja taidan menna reprolle poikia tervehtimaan lounastauolla.

Synttaripippalot

Aika lyhyeksi jaivat pippalot nain suomalaiseen makuun, mehan jatketaan yleensa neljaan baarissa ja kuuteen jatkoilla. Vaikka sita menoa en ole jaksanut enaa pariin vuoteen, joten ehka takalainen tapa sopii nykyiseen elamantyyliin paremmin. Kuulin tosin huhuja, etta Scott olisi tullut vasta kolmelta kotiin, joten meidat on varmaan lykatty taksiin ennen aikojaan, vaikka kuinka yritettiin vakuutella, etta jaksetaan viela ilakoida. Hyvin oltaisiin voitu kavellakin (Mariakin oli esittanyt osaavansa kungfuta), mutta he halusivat varmistaa kotiin paasymme. 5 puntaa olisi saastynyt, kun muutenkin koko illan oli rahasta suuri ongelma, kun on vaikea kasittaa takalaisten juhlimiskulttuuria. Jouduttiin haveta silmat paastamme, harkittiin jo lahtevamme heti alkuunsa kotiin, kun juhlan luonne selvisi.

Saavuttiin siis Kitty’s pubille (irkkupub, saatiin kuulla hauskaa irkkumurretta, mista ei tietenkaan saatu selvaa) kuudelta ja Scott odotti jo malttamattomana, koska kaikki olivat myohassa. Myohemmin saapuivat myos Chris vaimonsa Nickyn ja Carla poikaystavansa (en muista nimea) kanssa. Daven ja Debbien oli maara saapua vasta tapaspaikkaan. Otettiin siella pari tuoppia ja hammennyttiin, kun Scott totesi itsensa vahavaraiseksi ja hanella oli mukanaan 80 puntaa! Ja minulla oli 30 ja Marialla 20 puntaa. Scott oli sen kuultuaan aivan kauhuissaan, koska paivallisen han arvioi maksavan 15 puntaa per henkilo. Meita oli siis yhdeksan. Ei se 15 puntaa tuntunut turhan pahalta, mutta se paatyi maksamaan paljon enemman. Nickykin vaikutti hammentyneelta kuultuaan rahatilanteesta, mutta Chris, sanoi ettei se mitaan ja alkoi joka paikassa tarjoamaan kierrosta meille (otin koko ajan vain puolikkaita pinteja), mihin meidan olisi tietenkin pitanyt vastata kierroksilla. Vaikea oli kieltaytya ja vaikea oli muiden ymmartaa meidan tukalaa tilannetta. Olemme kuitenkin opiskelijoita ulkomailla ja rahaa ei ole juurikaan extraa. Ihan hyvin muut suhtautuivat asiaan, vaikeampi meidan oli asiaa hyvaksya ja olla nolostumatta. Chris sanoi meidan olevan heidan vierainaan, vaikka hehan niita synttarisankareita olivat. Sanottiin, etta voidaan olla syomatta, koska oltiin juuri syoty, mutta kuulemma poytaan tuotaisiin juuri sama maara ruokaa, syotiin tai ei.

Annettiin Kitty’s:lla lahjamme, mika heratti hilpeytta. Oltiin kidutettu ja pakotettu Radek piirtamaan kolme tonttua synttarikorttiin, mihin Radek suhtautui huvittavalla ja suloisella vakavuudella. Etsittiin monenlaisia tonttuja Radekille netista, jotta han tietaisi mista on kyse ja niinpa han sitten piirsi ne. Korttiin kirjoitettiin myos ensimmainen sakeisto Soihdut sammuu-laulusta (joka Tip-tap biisina tunnetaan) ja suomenkieliset syntymapaivatoivotukset, ja eraan lauseen, jonka englanninkielisen merkityksen saavat itse selvittaa (“Mepa tiedamme, mita tassa lukee. Te ette. Vituttaako?” he ymmartavat kylla vitsin) ja alle kirjoitettiin Yours, Silly Little Finns Minna and Maria. He siis aina kutsuvat meita heidan pikku suomalaisiksiin. Lahjana oli 2 puhallettavaa kitaraa ja mikrofoni, etta voitaisiin muodostaa Tip-tap-tiimin! Nolotti antaa lahja, mutta aivan turhaan, se irroitti nauruja pitkin iltaa.

Kuten myos se, etta kutsuin itseani Fuckin’ ging’:ksi (ginger), koska joku ilkea tytto oli kutsunut Scottia kirjastolla tuolla haukkumalla, silla Scottilla on punainen tukka ponnarilla. Ja nyt kun minulla on oranssi tukka, halusin helpottaa Scottin oloa kutsumalla itseani samoin. Onnistuinkin siina…

Puoli kahdeksaksi menimme ravintolaan, joka oli melko hieno paikka. Saimme ison poydan, missa istuin Marian ja Nickyn valissa. Melko paljon siina juttelin Scottille, Nickylle ja Marialle. Chris oli aikaisemmin puhunut, miten samanlaiset silmat minulla oli Nickyn kanssa, joten oli mielenkiintoista nahda hanet. Sanoin, etta han on minun “Long lost sister”, mista Nickykin oli mielissaan. He kutsuivat meidat yoksi kylaan heidan luokseen, jolloin he voisivat hakea meidat kotoa ka kaytaisiin myos Dartmoorilla. Ajankohtana on luultavasti paasiainen.

Ruoka oli hyvaa, maistoin myos joitakin lihajuttuja. Poytaan tuotiin aina kutakin ruokaa pari lautasta, mista sai ottaa omalle lautaselleen. Kanaa oli nugetteina, koipina ja valkoviinikastikkeessa, kahta viimeista maistoin, vaikka ei se sen lihansyonnin arvoista ollut. Mutta spanish sausages punaviinikastikkeessa oli turhan hyvaa, kuten myos mustekalarenkaat, nami nami! Muuten oli mm. makkarasiivuja, juustoa, herkkusienia, patonkia ja jotain ihme vihannesjuttua (mika vihannes, sita en osaa sanoa). Juotiin sangriaa (ensimmainen kerta minulle ja maistui kylla) savikannuista. Sangriassa on ainakin punaviinia, jotain limsaa ja hedelmia. Otin myos jalkiruokaa (siina vaiheessa kuvittelin viela maksavani koko lystin), juustokakkua, jossa oli pohjalla paksu kerros tummaa suklaata ja paalla valkoista. Ahhh. Scott otti samaa ja joka haukkaus vei meidat pilviin. Sitten tuotiin shokkilasku, reilut 270 puntaa (yli 400 euroa) yhdeksalta ihmiselta! Enka ollut edes taynna! Alettiin kaivamaan kupeitamme, jokaisen olisi pitanyt maksaa kolmisenkymmenta puntaa, eika meilla tietenkaan ollut tarpeeksi ja meille sanottiin, etta laittakaa rahat pois, olette vierainamme. Uskomattoman noloa! Meita pidettiin varmaan todella royhkeina!

Muuten ravintolassa oli ihan mukavaa, juteltiin ja pelleiltiin. Jossain vaiheessa kaikki alkoivat puhaltelemaan kitaroita ja mikrofonia. Ja myohemmin toisessa poydassa alkoivat tytot laulamaan keskenaan hyvaa syntymapaivaa ja paatimme hetken paasta mekin laulaa tip-tapista ensimmaisen sakeiston, koska muiden sakeistojen sanoja ei meilla ollut mukanamme. Dave kiinnitti ihmisten huomion puhumalla jattimaiseen puolimetriseen punaiseen mikkiin ja sitten sita alettiin laulamaan kovaan aaneen suuressa ravintolassa suomalaista perinnejoululaulua. Oli todella lystikasta! Huom. Ei silla, etta oltaisiin oltu humalassa, vaan taalla voi tosiaan tehda niin, Suomessa pelkaisin, etta minut heitettaisiin valittomasti ulos. Davekin ryomi yhdessa vaiheessa poydan alitse, kun halusi paasta vessaan ja muuten kaikki olisivat hankalasti joutuneet nousta paastakseen Daven pois. Dave on muutenkin todella hauska tyyppi, toisin kuin pelottava vaimonsa.

Kun lahdettiin, niin huomattiin, etta kello oli niin paljon, etta homobaari oli menossa kiinni. Eli ikava kylla jouduttiin jattamaan se valiin. Ajateltiin, etta voitaisiin mahdollisesti kayda siella Scottin kanssa ensi viikonloppuna.

Mentiin sitten The Bankiin, joka oli hieno vanha rakennus, jossa oli ennen ollut pankki. Saatiin itsellemme sielta nurkkapoyta ja paikka oli ihan mukava. Siella oli yllattavan valoisaa, toisin kuin perinteisissa hamarissa suomalaisissa baareissa, mukavempi niin. Ihmisia oli moneen lahtoon, joku oli pukeutunut hoitsuksi ja joku merirosvoksi. Ei liian tosikkoa porukkaa. Meita niin hairitsi, ettei meidan ollut tarvinnut maksaa ruokaa, etta paatettiin tehda lista kaikkien juomista ja hakea kierros. Pidettiin hauskaa jonkin aikaa, oltiin ilmalelusotaa, juteltiin jne. kunnes tuli valomerkki. Se yllattaa joka kerta, kun se tapahtuu niin aikaisin, jo puolenyon aikaan. Alettiin paastelemaan ilmoja leluista, mista Dave hermostui ja yritti alkaa puhaltelemaan niita takaisin. Yritin riuhtoa hanelta leluja pois ja paastella ilmoja, mutta huonolla tuloksella, koska Dave hyppasi sohvan taakse kyttyraan niita puhaltelemaan. Hauska pikku esitys. Suomalaiset on melko jaykkiksia naihin verrattuna!

Luultiin, etta oltiin vaihtamassa paikkaa, ja yllatyttiin, kun meita oltiinkin viemassa taksiin:) Vaikka oltaisiin viela jaksettu vaikka koko yo… Taksi oli vahan outo. Siina oli sellainen lasi kuskin ja kuskattavien valilla ja kuski puhui radion kautta. Oltiin vahan sekaisin, etta miten tama nyt toimii. Rahat laitettiin lopulta pieneen luukkuun, mista kuski sitten poimi ne. Jalkeenpain muistin, etta taksikuskeja pitaa vissiin tipata punnan tai kaksi, mutta Telluksella on sanottu meille, ettei kannata koskaan tipata. Joten enpa tieda sittenkaan.

Kotona hengailtiin viela keittiossa juttelemassa Burridgen perheystavan kanssa. Han oli skotti ja kuunneltiin kaunista murretta huvittuneina, vaikkei juurikaan ymmarretty mita han sanoi. Olin juuri Bankissa imitoinut skottimurretta, mika myos kirvoitti nauruja.

Seuraavana paivana oli yllattavan hyva olo, vaikka saan usein pienestakin krapulan. Ehka auttoi, kun oli syonyt ravintolassa ja joi myos vetta. Hyppelin vahan trampoliinilla ja pyorin lasten kanssa. Myohemmin katsottiin Radek, Maria ja mina uusinta Bondia, Casino Royalia. Tanaan katsotaan loppuun, kun se jai hiukan kesken. Illemmalla tavattiin kaksi uutta ranskalaisasukkia, jotka olivat kikkarapaisia nuoria poikia. Hekin ovat vain viikon, kuten edellisetkin ranskalaiset.

Saatiin eilen myos toruja, jotka lannistivat hieman. Kun oltiin tekemassa ruokaa, Tony tuli ja sanoi, etta tiskatkaa, kun olette laittaneet ruokaa. Yritin selittaa, etta olen pahoillani, mutta edellisena paivana jouduttiin kiireessa lahtea synttareille, joten astiat jaivat tiskaamatta. Tuntui hiukan ikavalta, koska ollaan aina pyritty tunnollisesti pitamaan paikat siistina. Omassa kodissaan ei haittaa, jos pari kippoa ja kattila jaa tiskaamatta paivaksi. Muutenkin arsyttaa tiskata samalla ratilla, milla he pyyhkivat poytiakin ja astioita, ei tosiaan huuhdota ennen kuivaamista. Myoskin tupakoiminen arsyttaa.. Joskus kun tullaan aamupalalle tai laittamaan ruokaa, niin vanhemmat polttavat keittiossa tuhkakuppi ruoanlaittotasolla. Hiukan ikavaa siina lemussa laittaa ruokaa. Lapsirukat joutuvat tupakoimaan passiivisesti, me sentaan paastaan pian pois. Saavat vanhemmat tietenkin tehda omassa kodissaan, mita haluavat, mutta tuntuu epareilulta, etta meilta vaaditaan enemman.

Torstaina ei paasta reprolle, ikava kylla, ehka meidat halutaan erottaa heistakin. Sinansa mukava, koska paastaan Exeteriin seka julkiseen, etta koulun kirjastoihin tutustumaan. Kavin joka tapauksessa tanaan lounastauolla syomassa salaatin reprolla ja sain nahda lauantain valokuvia, jotka olivat paljon hauskempia, kuin meidan ottamat. He lupasivat polttaa ne myos meille. Dave naytti myos paljon puhutun ja kohutun Teletappien jouludvd:n, missa oli suomalaisesta joulusta ja pienet tonttuset lauloivat tip tapia. Hoilotettiin ja tanssittiin mukana. Eivat kuulemma yrittaneet paasta meista lauantaina eroon jatkakseen bileitaan. Pelattiin Marian kanssa, etta oltiin rasittavia. Oli helpotus kuulla ja nahda, etta kaikki oli ennallaan.

Scott tuossa asken puheli, etta on surullista, etta me lahdetaan. Luulen, etta Chantellekin tuntee samoin, koska han tulee aina joskus halaamaan ja oli kuulemma eilen Marialle sanonut, etta me ollaan parhaat opiskelijat, ketka niilla on koskaan ollut. Siita tuli hyva mieli!

Nyt pitaa ryhtya toihin… Menen tiskille!

Homoja ja strippareita

Radek ja Chantelle pelaavat Russian poolia (mika tahansa pallo mihin tahansa pussiin) ja Maria oli niin tylsistynyt, etta lahtee Martinin mukaan Cubaan (baari keskustassa). Martin menee sinne tapaamaan tsekkiystaviaan ja Radek on niin laiska, etta jaa tanne nortteilemaan tietokoneensa kanssa. Olen niin vasynyt, etta en jaksa lahtea enaa minnekaan, vaikka Maria pyysikin. Saastelen huomisiin synttaripippaloihin.

 Tama paiva vietettiin julkisessa kirjastossa, missa meille oli oikein aikataulutkin ja kierrettiin eri tyontekijoilla eri pisteisiin ja osastoille, joilla meille selitettiin kirjaston toimintaa. Oltiin kysytty eilen, etta voidaanko menna kirjaston jalkeen viereiseen museoon tutustumaan, koska tuntui holmolta, etta meidan olisi pitanyt palata keskustasta bussilla taas koulun kirjastolle pariksi tunniksi. Niin me sitten teimme. Kirjasto oli melko pieni ottaen huomioon, etta Plymouth on nainkin iso kaupunki. Tietokirjallisuutta ja fiktiota oli verrattain melko vahan ja dvd- ja cd-levyjen lainaus on maksullista. Mutta dvd elokuvavalikoima oli melko laaja, kuin jossain vuokraamossa. Ja vuokraamisesta siina olikin kyse. Oudolta se silti tuntui. Musiikkiosasto  ja kasikirjasto taas vaikuttivat huomattavasti kattavammilta. Musiikkiosaston kirjoja voi joitakin olla kymmeniakin kappaleita, jotka lainataan yleensa ryhmille ja siella oli myos paketteja, joita tietysta maksusta (ymmarrettavaa, silla ne on niin arvokkaita) lainataan orkestereille ja kuoroille. Niissa on partituurit ja nuottivihkoset kaikille soittajille. Plymouthin kirjasto on tunnettu ja ainutlaatuinen siina, etta lainaa niita orkestereille ympari maata. Kirjastossa oli myos naval history (olisko jokin laivastokokoelma) collection, missa tallennettiin laivastoon liittyvia ja muita artikkeleita lehdista ja siella oli myos merikarttoja, paljon kirjoja jne. Plymouthan on satamakaupunki, taalla on ollut kovia pommituksia toisen maailmansodan aikaan, jolloin kaupunki oli melko tuhoutunut. Hoella, missa ollaan oltu viettamassa aurinkoista lauantaita on jonkinlainen linnoitus ja toisaalla on myos toisenlainen tukikohta, minka edessa oli viikko sitten mielenosoitus. Jalkeenpain selviteltiin mista oli kyse ja kuulemma Iso-Britannia haluaa uusia ydinaseitaan ja Plymouthin sataman kautta kuljetetaan niita usein, joten nuoret osoittivat mieltaan ison muurin (jonka paalla on yllattaen piikkilankaa) ja portin vieressa. Paattajat aanestivat kylla sen puolesta, etta kaikenlaista paskaa kuljetetaan edelleenkin tata kautta. Kuulemma tama kaupunki on maailman karkea lasten leukemiatilastoissa.

 Joka tapauksessa (eksyin taas harhateille) oli vanha kirjastorakennus, jossa on myos museo. Ennen kayntiamme siella kavimme ensin lounaalla laheisessa baarissa. Maria soi jotain pastaruokaa, jonka ohessa oli valkosipulileipaa (mika on aika tavallista, ainakin koulussa sita on koko ajan ruoan kanssa) ja mina otin ’spicy beanburger and chips’:in, joka oli mielettoman hyvaa, vaikkei hampurilaisen valissa ollut muuta kuin pihvi. Ei edes mitaan majoneesia tai ketsuppia… Museoon ei tarvinnut yllattaen maksaa sisaanpaasya. Ihan mielenkiintoinen paikka, mutta Maria oli niin tylsistynyt, etten osannut nauttia. Totta, etta siella oli jotain tylsia posliineja ja teekuppeja, (miksi niita pitaa olla museoissa, Italiassakin oli sellaisia museoita, en kasita, astioita voi katsella kotonaankin), mutta siella oli paljon muutakin. Eraalla osastolla oli jonkinlaisia nurkkauksia, joissa pystyi kuunnella nauhalta vanhusten kertomuksia menneista ajoista (shoppailusta, ensirakkauksista, koulusta jne. arkisista asioista) ja siella oli vitriineja, joissa oli vanhoja vehkeita, kojeita ja vaatteita, kuten hiusfooneja, koulupukuja ja pesusoikkoja. Toisella puolella oli luontomuseo, missa oli vanhoja kivia, fossiileja, luurankoja, mustekaloja, perhosia (kaikki siis kuolleita), meduusoja, oravia, albiinomyyria ja kaikenlaisia ollimolleja. Mariaa ei kiinnostanut, koska hanelle riitti, etta oli nahnyt niita televisiossa ja kirjoissa, mutta omasta mielestani on aina parempi nahda niita oikeasti, koska kasitan ne silloin paremmin. Silti olen sita mielta, etta Kokkolan luontomuseo on paras! Eraassa salissa oli hienoja vanhoja maalauksia ja kalusteita, toisaalla oli paljon mustavalkoisia valokuvia, joissa oli joku brittilainen kuuluisuus. Ihan hienoja kuvia, joissakin oli myos kirjailijoita, kuten Tolkien ja McEwan.

Myohemmin mentiin viela Drake Circuksen ostoskeskukseen, mista loytyi vaikka mita. Tormattiin siella tallaytyneeseen Carlaan (joka on yksi huomisista synttarisankareista), joka oli kuulemma kaynyt juuri harjoitusmeikissa, eli hanet meikataan huomisia juhlia varten taysin. Minulle ainakin iski kamala ahdistus, ettei mukanani ole mitaan tarpeeksi hienoja vaatteita, mutta olkoon, menkaamme sellaisina kuin olemme, sellaisina kuin meidat on kutsuttukin.

Eilen kaytiin city collegen kampaajaopiskelijoiden kasittelyssa. Itse halusin tummanruskean tukan, jossa olisi siella taalla pinkkia, mutta heilla ei ollutkaan sita, joten jouduin korvaamaan sen oranssilla. Noh en jaksa koko juttua selittaa, mutta nyt minulla on oranssi tukka, jossa on siella taalla oranssia (ruskeasta tuli jostain syysta oranssi). Eika kukaan kuitenkaan edes huomannut mitaan uutta. ORANSSI TUKKA hyvan tahden! Maria taas on ollut aivan poissa tolaltaan, ei pysty edes mistaan muusta puhumaankaan kuin kauheasta tukastaan. Tulen hulluksi! Vaikka kuinka yrittaa vakuutella, etta se on hieno (jopa kaikki Burridgeista), mutta ei mene perille. Maria on aivan neuroottinen. Mulla on hyvanen aika oranssi tukka! Ei voi pahemmaksi menna.

Ollaan tehty myos jotain muuta pahkahullua, mita en edes kehtaa kertoa, joten se siita. Jotkut siita ehka joskus kuulevatkin…

Huomenna siis kuudeksi mennaan kaupunkiin ja tavataan muut baarissa, jonka nimi on Kitty’s, sen jalkeen jatketaan sinne tapasravintolaan, jonka jalkeen mennaan homobaariin ja sitten varmaan viela jonnekin muualle. Miksi homobaariin, no koska Scotty on homo. Tosi mukava sellainen, muut homot kirjastossa eivat sitten olekaan yhta mukavia. Stewart on sellainen kuusikymppinen nyrpea tekohymyileva ylimielinen dramaqueen, joka kuuntelee kuulokkeillaan 80-luvun diskobiitteja ja vihaa naisia. En tiennyt hanta homoksi ennen kuin pari paivaa sitten. Silla sitten selittyykin meihin kohdistuva asenne. Toinen homo, Alan, on muuten vain arsyttava, ylinaisellinen (naisellisempi kuin naiset itse), bitch, joka nolasi Marian. Homoja vastaan minulla ei sinansa tietenkaan ole mitaan, mutta arsyttava on arsyttava, oli homo tai ei. Ja Scotty on todella mukava punapaa! Se mita tekemista kirjastolla on homojen kanssa (myos eras nimelta mainitsematon suomalainen kirjasto on vetanyt niita puoleensa), sita en osaa sanoa, Maria voi varmaan sita valaista ja puida asiaa enemman. Ehka se on silkkaa sattumaa, kenpa tietaa.

Roy on Jyvaskylassa polttareissa ja pelkaan vaan etta siella on strippareita, kuten edellisissa polttareissa. Olen aika vanhoillinen, kun en arvosta strippareiden ja maksullisten naisten ammattikuntia. Marian kanssa on ollut tuliset kiistat aiheesta.

Viela puolet ajasta jaljella.

Ero

Soin juuri ihanan lounaan, joka ei tosin ollut tarpeeksi tayttava. Se oli jonkinlainen juustoinen parsakaalimuhennos, jonka ohessa salaatti ja valkosipulileipa, mmmm!

Nyt meidat on erotettu Marian kanssa toisistamme. Eilinen oltiin viela taalla Kings roadilla yhdessa, mutta tanaan Maria on Goschenilla, minne minakin menen huomenna (yak, siella ei ole kovin mukavaa), jolloin Maria tulee vuorostaan tanne. Torstaina mennaan taas reprolle pitamaan hauskaa ja perjantaina mennaan tutustumaan ainakin puoleksi paivaa yleiseen kirjastoon. Siita tulee mielenkiintoista.

Vielakin on nuha ja yska, eika sita auta yhtaan se seikka, etta huoneessamme on jaatavaa. Nukun aina pyjamahousut, villasukat ja paksu paita paalla, mutta viime yona minulla oli jopa lapaset. Maria pitaa peruspeittonsa paalla myos fleeceehuopaa ja villakangastakkiaan. Ajateltiin tana aamuna, etta briteilla on varmaan uusi ase ja he tappavat suomalaiset systemaattisesti paleltamalla. Sormenikin paleltuivat tunnottomiksi eilen, kun pilkoin perunoita (joudutaan pitamaan vihanneksia ylikylmassa lokerossa). Perhe saattaa myos olettaa, ettei me tarvita lammitysta, koska ollaan hyisesta Suomesta. Tsekkipojillakin on lampopatteri huoneessaan. Kerroin tanaan mukavalle tyokaverille Maggielle (joka syo ruisnakkileipaa, eli en voi olla pitamatta hanesta) jaatavasta huoneesta ja han totesi, etta jos olisi tiennyt tulostamme, niin han olisi voinut ottaa meidat luokseen, silla hanella on kunnon lammitys. Maggie on mielestani kirjastolaisista mukavin.

Oisin herataan joskus siihen, etta ovi paukahtaa vedossa auki. Muutenkin talo on taynna metelia, etta luojalle kiitos korvatulpista. Ihmetyttaa miten Maria pystyy nukkumaan niin sikeasti ilman. Itse nukun oisin todella levottomasti ja heraan usein liian aikaisin. Usein, kun ovemme on paivisin auki, portaikossa kuuluu kaamea kakofonia, josta ei oikein erota mika aani tulee pohjakerroksesta ja mika kerrosta alempaa. Televisiot ovat usein kaikki samanaikaisesti paalla ja todella kovalla. Kun keittioon menee syomaan, niin televisio pauhaa niin lujaa, ettei kuule edes ajatuksiaan. Maria puhuu kovempaa kuin Suomessa, mutta siltikaan ei kukaan kuule hanen puhuvan. Kukaan ei meinaa kuulla edes minun puhetta, paitsi epavarmuus saa minut joskus puhumaan hiljempaa. Aanekas maa.

Kirjastossa sentaan paasee melua ja kylmyytta pakoon, mutta koko ajan kuumottaa ja aina, kun hiukankin nolottaa, niin punastun jarjettomasti. Mariallekin on tullut sama rapureaktio. Ollaan puhuttu symbioosista, kun ei muuta sanaa olla keksitty. Se mika toisella on tarttuu myos toiseenkin, oli kyse sitten vatsaongelmista tai tunteista (artymys, ilo jne.). Vahan samanlainen asia, kun samassa taloudessa asuville naisille tulee kuukautiset samaan aikaan.

Ehka hyvakin, etta meidat on erotettu tyossa, kun kotona kuitenkin joudutaan alati toisiamme tuijottelemaan. Pakoon paasee kuitenkin suihkuun, uniin ja blogiin.